Minultakin pahoittelut ja voimia kaikille keskenmenon saaneille.
Itselläkin 2 km:a takana. Eka raskaus tärppäs viiden kk:n yrityksen jälkeen, oli todella toivottu ja odotettu, np-ultrassa 13+3 paljastui tuulimunaksi, kaavittiin 2 päivää myöhemmin. Tämä oli tammikuussa. Oli todella musertavaa, mutta jotenkin asian kesti kun ajatteli, että seuraava onnistuu varmasti. Kesäkuussa plussa, n. vkolla 8 kesken meni ja rajusti. Kaavintaa ei onneks tarvittu, luonto hoiti homman. Tunnen itseni todella epäonnistuneeksi, se mikä muille on maailman luonnollisin ja helpoin asia ei tunnu itseltä onnistuvan millään. Joka ikinen pullea maha muistuttaa omasta menetyksestä. Univaikeuksiin sain työterveyslääkäriltä diapameja, niillä jaksaa yöt, mutta tuntuu, että joinakin päivinä ei vaan jaksa, itku tulee väkisin paikkaa ja aikaa katsomatta. Ekan km:n jälkeen ihmiset vielä lohdutteli, toisen jälkeen kukaan ei enää puhu asiasta mitään, ainakaan minulle. Ehkä puhuvat selän takana, en tiedä enkä välitä. Äiti sanoi suoraan, että liioittelen asian kanssa, että ei tämä nyt niin iso asia ole. Mies jaksaa vielä lohduttaa, mutta kuinka kauan... Mutta luovuta en vielä, haave tulla äidiksi on niin suuri.
Itse sain suurta lohdutusta Eve Hietamiehen Puolinainen-kirjasta, itkin ja nauroin lukiessani sitä, aivan loistava kirja. Suosittelen kaikille!