Elämän käännekohta

Musta tuntuu,että mä elän nyt sellasessa vaiheessa. Mulla kaksi poikaa,eskarilainen ja vajaa 3vee. Miehen kanssa oltu yhdessä yli 7v joista naimisissa 4 vuotta. Oma asunto on ja miehellä vakkarityö. Mä olen tällä hetkellä työtön työnhakija ja yritän kuumeisesti saada työtä,että saatais kunnon omakotitalo jossa olisi tilaa asua.

Mutta siihen käännekohtaan.. Kun tuntuu,että tässäkö tämä kaikki nyt on? Onko loppuelämä sitten vain työtä ja työtä ilman mitään ihania odotuksia? Mä haaveilen vielä kolmannesta lapsesta,omasta prinsessasta, jos näin voi sanoa,mutta sen aika ei ole vielä. Nuorimmainen on allerginen ja sen takia on välillä vieläkin rankkaa. Pelkään jos seuraavakin on allerginen,että millä sen kaiken jaksaisi taas alusta. Mutta kai se aika kultaa muistot

Toisaalta en tiedä yhtään,että mitä tältä elämältä oikein haluaisi. Niin paljon on jo saanut tähän 27v ikään mennessä,että onko enää mitään mitä saada? Vaikea selittää,mutta kun tuntuu vaan tältä. Kyse ei ole siitä,ettenkö olisi onnellinen avioliitossani tms vaan kyse on mun omasta "pään sisäisestä asiasta". Tai sitten siitä,että tämä on eka kerta kun mun pitäisi tietää,mitä mä haluan tehdä. Esikoien jälkeen oli selvät kuviot,että koulu käydään loppuun ja sitten pian syntyikin nuorimmainen. Eli mun ei ole tarvinnut miettiä liikaa vaan kaikki on jotenkin loksahdellut itsestään paikoilleen. Mutta nyt tuntuu,että ei oikein tiedä mitä tässä tekisi. Kai tää on joku lähestyvä kolmenkympin kriisi

Mutta kiitos jos joku jaksoi tämän lukea :flower:

 

Minä olen tuntenut ihan samoja ajatuksia, vaikka on monta asiaa edessäpäin, mitä odottaa...Odotan, odotan ja odotan, että saisimme toisen lapsen, löytäisin vakkarityöpaikan, oman asunnon...MUTTA entäs sitten...elämä on sitä työtä, lasten hoitamista ja kodin pyörittämistä. Siis todella saavuttamisen arvoisia ja tärkeitä asioita kaikki minulle, mutta silti toivois, että onnistuisi löytämään elämäänsä lisää asioita, jotka auttaisivat jaksamaan vielä eläkeikäisenäkin... Onko sitten, että sitä pitää lapsia, aviomiestä, kotia, työtä niin itsestään selvinä asioina, ettei ne enää nykypäivänä riitä??? En haluaisi niin olevan, mutta kai sitä vaan liikaa ajattelee ja murehtii tulevaa eikä osaa elää hetkessä... MIKÄ MEITÄ VAIVAA???

 

tuo on varmaan normaalia joka naisen päässä...kun on onnellinen ja kaikki asiat kondiksessa.pitäisi vaan osata nauttia niistä pienistä arjen askareista,ja vaikka ottaa joitain pieniä tavoitteita...vaikka opiskelun ja työn suhteen.

 

Mä olen ollut aina kova puurtaja ja tavoitteellinen olento, työtä, opiskelua, laihduttamista jne. Aina on ollut jokin tavoite, elämä suurta velvollisuutta. Nyt sain lapsen, poika 6kk ja ei nappaa ei sitten mikään tuolla ulkomaailmassa. Mua ei kiinnostais enää edes kouluani loppuun käydä, vaikka tiedän että pakko se on, tulevaisuutta ajatellen. Jotenkin ekaa kertaa en tiedä mitä tulevaisuus mulle tuo ja mihin itse pystyn jne. Että elän niin kuin päivä kerrallaan ja nautin elämästä, en halua stressata. Että jonkunnäköinen elämänvaihe minulla myös.

 

Minulla on nyt meneillään kai jonkunlainen kahenkympin kriisi kun tuntuu siltä että kaikki pitäis saada just heti nyt. On ollut vauvakuumetta kun ei nuita lapsia vielä ole, muttakun mies ei vielä halua. Nyt se kuume on menossa jo masennuksen puolelle... Ärsyttävää tämmönen odottaminen että jotain edes tapahtuis. Käyn töissä mutta se ei innosta yhtään. Melkein tulee sielläkin itku joka päivä kun ajattelee näitä epäreiluja asioita..
:/