V
vierailija
Vieras
Eleltiin maaliskuuta ja kylmä viima viilsi kuin jääpuikko alushousuja pulkkamäessä, vaikka aurinko paistoikin jo lämpöisesti samaan aikaan. Siksi vetäydyinkin sisälle katsomaan kevään saapumista sisätiloihin, keittiön ikkunasta, höyryävä kahvimuki kädessä.
Sisällä ei asiat kuitenkaan ollut sen paremmin: tunsin vaimoni jäätävän katseen polttavan selkääni. Käännyin ympäri. Hän käänsi katseensa vihaisesti puhelimeensa.
"Onko kaikki hyvin, kulta?" Aloitin, tietäen, että saisin ämpärillisen jääkuutioita takaisin. Hetken tuumauksen jälkeen hän sanoi viime aikoina tutuksi tulleella asenteellaan jälleen:"älä edes yritä!" ja poistui niskojaan nakellen makuuhuoneeseen.
Seurasin, vaikka tiesin, että kaikki lähentymisyritykset ovat päätyneet lähiaikoina aina täystyrmäykseen. Hän makasi sängyllä minuun selin ja pelasi jotain tyhjänpäiväistä hedelmäpeliä puhelimellaan.
"Voitaisko keskustella silleen asiallisesti", koetin kysyä ystävällisesti. "Ai niinku miks?" Kuului tympeä vastakysymys. "No siks kun me ollaan aviopuolisoita ja asutaan saman katon alla" vastasin jo hieman hermostuneena. "No - voithan sä yrittää", armas vaimoni vastasi ystävällisesti.
Nyt alkoi riittää. Puristin käteni nyrkkiin ja kohotin ääneni:"MUN pitäs yrittää! Sä tässä vittu nakkelet mulle niskoja ja katsot mua kuin tyhjää! Nyt vittu se suu auki ja kerrot mikä sua risoo!"
Pitkä hiljainen tuijotus. "Et sä kuitenkaan tajuais" ja katse takaisin puhelimeen, jalkoja ihan rauhassa heilutellen. "Yritä edes", komensin. Sormet pyörittelivät aivan rauhassa puhelimen ruudulla pyöriviä hedelmiä. "Vai etkö uskalla", aloin provosoimaan. Ei mitään. Kuin kiviseinälle puhuisi.
"Haista paska!", puuskahdin. Laitoin takin päälleni tarkoituksellisen kovaa kolistellen ja paiskasin oven kiinni. Päätin lähteä takaisin viimaan tuulettamaan ajatuksiani. Kävelin kipakasti kohti vierasvenerantaa ja sadattelin ääneen jupisten:"ei jumalauta, miten toi akka voi olla ilkeä, tyhmä ja järjetön! Mitä vittua se meinaa! Ihanko tarkoituksella yrittää mun elämästä tehdä helvettiä!"
Puolisen tuntia käveltyäni, tai puoliksi hölkättyäni, jupisten kiukkuisesti huomasin olevani ulkoilualueen laidalla olevalla upealla uimarannalla. Se oli vierasvenesataman vieressä. Jäin katsomaan upeata maisemaa: meri oli vielä rannalta jäässä ja aurinko kimmelsi osin sulan ja osin jäisen veden pinnalta. Tuuli puhalsi jääriitettä ja pakkaslunta pyöritellen jäisen rantahiekan pinnalla.
Kiukkuni lauhduttua aloin ajatella parisuhdettamme: kaikki oli alkanut hyvin: olimme nuoria, meillä oli iloa ja henkistä yhteyttä. Kaikki synkkasi. Menimme naimisiin ja saimme kolme ihanaa tytärtä. Kasvatimme heidät ja olimme onnellinen perhe. Nyt he olivat muuttaneet pois. Aluksi matkailimme ja teimme kaikkea hauskaa, mutta sitten kaikki alkoi muuttua. Eikä hän avautunut mitenkään. Mikä ihme rakkaaseen vaimooni, elämäni kumppaniin, sydämeni valittuun oli mennyt? Loppuisiko tämä avioeroon? Emme olleet vielä viittäkymmentäkään! Tässä voisi olla vielä paljon saavutettavaa!
Aloin olla epätoivoinen. Katselin nurinpäin käännettyjä veneitä rannalla. Tuonneko päätyisin asumaan? Naurahdin ajatukselleni ja käänsin katseeni horisonttiin kuunnellen tuulen ujellusta. Ajatukseni hiljenivät niin, että kuulin sydämeni tykytyksen.
"Täällähän näkee tuttuja", puoleksi naurahtava iloinen naisääni takaani sanoi säpsäyttäen minut irti omasta kuplastani. Käännyin ympäri ja silmäni olivat pullistua päästäni ulos. Siinä seisoi Ella, nuoruusvuosieni ihastus ja - no - ex seurustelukumppanini. Hän hymyili siinä tummanruskeat suklaasilmät, minuun suoraan katsoen, ilosta säteillen.
Ellan nenänpää ja posket olivat raikkaan punaiset kylmästä ulkoviimasta, hänen pitkät, kauniit, ruskeat hiuksensa olivat vapaana mustan toppatakin takana. Siinä hän oli aivan omana itsenään, yli 25 vuoden jälkeen.
Hänen hymykuoppiinsa ja silmäkulmiinsa oli tullut herkät, entisestään kaunistavat pienet uurteet. Hän oli pitänyt itsestään huolta ja pysynyt hoikkana. Aíka oli ollut häntä kohtaan hellempi, kuin minua: hän oli hyvin säilynyt.
Olin myös pitänyt itsestäni huolta, mutta ikä näkyi minussa enemmän: partani, viikseni ja ohimoni olivat alkaneet jo harmaantua ja silmänympärykseni näyttivät väsyneeltä. Onneksi minulla on silmälasit, jotka hiukan peittävät silmieni rasitetta.
"Ella! Kylläpä yllätit minut", sain sanottua yllätykseltäni. Sydämeni alkoi sykkiä nähdessäni hänet siinä niin heleänä ja hymy sekä pieni ilon naurahdus pakottautui minusta ulos. "Miten sinä siihen saavuit", kysyin hölmistyneen innostuneena. "Kävellen", hän vastasi viisastellen ja nauroimme.
Aloimme vaihtaa nopeasti kuulumisia.
Ella oli mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa kanssa parisen vuotta sen jälkeen, kun olimme eronneet. He olivat saaneet myös kolme lasta ja asuneet välillä ulkomaillakin. Kotimaahan palattuaan he olivat pian eronneet. Hän eli nyt yhdessä nuorimman, jo miltei täysi-ikäisen tyttärensä kanssa.
Keskustelumme sujui iloisesti ja eloisasti, ikään kuin mitään vuosia ei olisi ollutkaan tässä välissä.
Paitsi sitten, kun itse kerroin oman elämäntarinani hänelle: kerroin kaiken, mutta jätin pois nykyisen aviokriisimme. jos asiat menisivät monimutkaisemmaksi, ei olisi tässä vaiheessa järkevää vielä aloittaa mitään uutta säätöä, kun vanhatkin kriisit olivat kesken.
Ella huomasi, että muutuin varautuneemmaksi, kun puhuin omaa tarinaani. Kävelimme rinnakkain, korrektisti kädenetäisyyden välimatkalla toisistamme, pitkin tuulista, mutta kirkasta uimarantaa. Olimme hetken hiljaa. Hän hymyili hellän arvoituksellisesti ja sanoi lempeän itsevarmasti: "ei sun tarvitse tietenkään avautua, mutta jos nyt rehellinen olen, niin aistin susta aviokriisiangstin." Naurahdin ja hänkin alkoi nauraa. Hän oli nähnyt lävitseni. "Joo, on meillä vaikeaa", tunnustin. "Jostain syystä Sini on ollut aivan hirveän sulkeutunut viime aikoina, enkä saa häneen yhteyttä."
Ella käveli ja kuuntelimme tuulen tasaista huminaa takanamme olevassa metsikössä. Hän kääntyi minua kohtaan ja katsoi - nyt huolehtivan näköisesti silmiini - ja aikoi sanoa jotain. Katse kertoi, että hän tiesi syvän kokemuksen kautta, missä mennään. Tätä Ellaa en tuntenutkaan entuudestaan.
"Kuule Jari..." hän aloitti, katsahti alaspäin ja puri alahuultansa. "Jos jotain voin sanoa mun ja Niclaksen erosta, niin..." Hän katseli kenkiensä kärkiä, joilla hän kaiveli jäistä hiekkaa. Ella huokaisi ja jatkoi:"sen jälkeen, kun muutimme takaisin Suomeen ja lapset olivat jo isoja... Hän ei koskaan ottanut parisuhdettamme ohjiinsa."
Katsoin häntä ihmeissäni.
Ellan huulille palasi se pieni kujeileva hymy, mikä hänellä oli miltei aina. "Laita Jari akkas kuriin, niin saat Sinin syliisi", hän sanoi ja alkoi nauraa. itsekin naurahdin vaivautuneesti, mutta jäin mietteliääksi.
Olimme tulleet rannan päähän. Olisi aika kääntyä takaisin ja lähteä omiin koteihin. Muttei aivan vielä. Jokin roikkui ilmassa.
Kun aikoinaan olimme eronneet Ellan kanssa, oli se tapahtunut varsin vaivautuneesti: hän tuli vain luokseni yksi kerta ja sanoi, ettei halua enää tapailla minua ja joitain syitä, jotka taisivat olla vain tekosyitä. Minusta tuntuu, että suurin syy taisi olla se, ettei hän vielä silloin tuntenut itseään valmiiksi pitkään ja vakavaan parisuhteeseen. Sitten hän käveli vain pois. Se oli siinä. Kaikki haihtui pois, mutta mitään ei oikeastaan päättynyt sinä päivänä: se jäi roikkumaan ilmaan.
Nyt kun Ella oli tupsahtanut siihen raikkaana ja elämäniloisena, sekä kaiken lisäksi vapaana, alkoi kiukkuisen aviokriisin korventamassa sydämessäni kuplia levoton mahdollisuus aloittaa kaikki alusta hänen kanssaan. Kunniallisesti päättäen vanha suhde ensin tietysti.
Mutta nyt, kun näin tämän uuden Ellan katsovan minuun vakaasti ja rauhallisesti, katseessaan elämänkokemuksen syvyyttä, lempeästi, mutta lujasti ohjaten minua pelastamaan vanha parisuhteeni, kuitenkin täynnä leikkisää iloa, olin hämilläni.
Kuitenkin sisäinen levottomuuteni hävisi siihen kohtaan.
Ryhdistäydyin. Näinhän sen pitääkin mennä. Ei nyt pidä heittää 24 vuoden avioliittoa kaivoon ilman kunnon taistelua, ajattelin. Jos tämä ei onnistuisi, niin vasta sitten katsoisin, olisiko Ella vielä halukas katsomaan elämää kanssani!
Kiitin Ellaa hyvästä keskustelusta ja iloitsin hänen näkemisestään terveenä ja hyvinvoivana.
Ella alkoi jo kääntyä lähteäkseen, mutta nostin käteni merkiksi, että hän seisahtuisi vielä hetkeksi. "Kuule Ella", sanoin, ennen kuin lähdimme.
"Emme viimeksi hyvästelleet toisiamme kovin... tahdikkaasti. Jotenkin minusta tuntuu... että kaikki jäi ilmaan." Ella huokaisi. Hän katsoi jälleen tuolla elämänkokemuksellisella hymyilevällä katseellaan minua. "Aika helpottavaa, että otit asian puheeksi. On tämä minuakin vaivannut". Olin hieman hämilläni. Hänkin oli siis ajatellut asiaa. Hetken katseltuamme kengänkärkiämme ja välillä toisiamme aloimme ensin tirskahdella ja sitten nauroimme voimatta sille mitään. Olimme kuin kaksi pahaista teiniä. Katsoimme toisiamme ja halasimme lämpimästi. Olimme siinä hiljaa, en tiedä kuinka pitkään. Todennäköisesti vain muutamia sekunteja, mutta sinä aikana tuntui, että kaikki, mitä oli vuosien aikana jäänyt sanomatta tai kertomatta, oli nyt sanottu.
Sisällä ei asiat kuitenkaan ollut sen paremmin: tunsin vaimoni jäätävän katseen polttavan selkääni. Käännyin ympäri. Hän käänsi katseensa vihaisesti puhelimeensa.
"Onko kaikki hyvin, kulta?" Aloitin, tietäen, että saisin ämpärillisen jääkuutioita takaisin. Hetken tuumauksen jälkeen hän sanoi viime aikoina tutuksi tulleella asenteellaan jälleen:"älä edes yritä!" ja poistui niskojaan nakellen makuuhuoneeseen.
Seurasin, vaikka tiesin, että kaikki lähentymisyritykset ovat päätyneet lähiaikoina aina täystyrmäykseen. Hän makasi sängyllä minuun selin ja pelasi jotain tyhjänpäiväistä hedelmäpeliä puhelimellaan.
"Voitaisko keskustella silleen asiallisesti", koetin kysyä ystävällisesti. "Ai niinku miks?" Kuului tympeä vastakysymys. "No siks kun me ollaan aviopuolisoita ja asutaan saman katon alla" vastasin jo hieman hermostuneena. "No - voithan sä yrittää", armas vaimoni vastasi ystävällisesti.
Nyt alkoi riittää. Puristin käteni nyrkkiin ja kohotin ääneni:"MUN pitäs yrittää! Sä tässä vittu nakkelet mulle niskoja ja katsot mua kuin tyhjää! Nyt vittu se suu auki ja kerrot mikä sua risoo!"
Pitkä hiljainen tuijotus. "Et sä kuitenkaan tajuais" ja katse takaisin puhelimeen, jalkoja ihan rauhassa heilutellen. "Yritä edes", komensin. Sormet pyörittelivät aivan rauhassa puhelimen ruudulla pyöriviä hedelmiä. "Vai etkö uskalla", aloin provosoimaan. Ei mitään. Kuin kiviseinälle puhuisi.
"Haista paska!", puuskahdin. Laitoin takin päälleni tarkoituksellisen kovaa kolistellen ja paiskasin oven kiinni. Päätin lähteä takaisin viimaan tuulettamaan ajatuksiani. Kävelin kipakasti kohti vierasvenerantaa ja sadattelin ääneen jupisten:"ei jumalauta, miten toi akka voi olla ilkeä, tyhmä ja järjetön! Mitä vittua se meinaa! Ihanko tarkoituksella yrittää mun elämästä tehdä helvettiä!"
Puolisen tuntia käveltyäni, tai puoliksi hölkättyäni, jupisten kiukkuisesti huomasin olevani ulkoilualueen laidalla olevalla upealla uimarannalla. Se oli vierasvenesataman vieressä. Jäin katsomaan upeata maisemaa: meri oli vielä rannalta jäässä ja aurinko kimmelsi osin sulan ja osin jäisen veden pinnalta. Tuuli puhalsi jääriitettä ja pakkaslunta pyöritellen jäisen rantahiekan pinnalla.
Kiukkuni lauhduttua aloin ajatella parisuhdettamme: kaikki oli alkanut hyvin: olimme nuoria, meillä oli iloa ja henkistä yhteyttä. Kaikki synkkasi. Menimme naimisiin ja saimme kolme ihanaa tytärtä. Kasvatimme heidät ja olimme onnellinen perhe. Nyt he olivat muuttaneet pois. Aluksi matkailimme ja teimme kaikkea hauskaa, mutta sitten kaikki alkoi muuttua. Eikä hän avautunut mitenkään. Mikä ihme rakkaaseen vaimooni, elämäni kumppaniin, sydämeni valittuun oli mennyt? Loppuisiko tämä avioeroon? Emme olleet vielä viittäkymmentäkään! Tässä voisi olla vielä paljon saavutettavaa!
Aloin olla epätoivoinen. Katselin nurinpäin käännettyjä veneitä rannalla. Tuonneko päätyisin asumaan? Naurahdin ajatukselleni ja käänsin katseeni horisonttiin kuunnellen tuulen ujellusta. Ajatukseni hiljenivät niin, että kuulin sydämeni tykytyksen.
"Täällähän näkee tuttuja", puoleksi naurahtava iloinen naisääni takaani sanoi säpsäyttäen minut irti omasta kuplastani. Käännyin ympäri ja silmäni olivat pullistua päästäni ulos. Siinä seisoi Ella, nuoruusvuosieni ihastus ja - no - ex seurustelukumppanini. Hän hymyili siinä tummanruskeat suklaasilmät, minuun suoraan katsoen, ilosta säteillen.
Ellan nenänpää ja posket olivat raikkaan punaiset kylmästä ulkoviimasta, hänen pitkät, kauniit, ruskeat hiuksensa olivat vapaana mustan toppatakin takana. Siinä hän oli aivan omana itsenään, yli 25 vuoden jälkeen.
Hänen hymykuoppiinsa ja silmäkulmiinsa oli tullut herkät, entisestään kaunistavat pienet uurteet. Hän oli pitänyt itsestään huolta ja pysynyt hoikkana. Aíka oli ollut häntä kohtaan hellempi, kuin minua: hän oli hyvin säilynyt.
Olin myös pitänyt itsestäni huolta, mutta ikä näkyi minussa enemmän: partani, viikseni ja ohimoni olivat alkaneet jo harmaantua ja silmänympärykseni näyttivät väsyneeltä. Onneksi minulla on silmälasit, jotka hiukan peittävät silmieni rasitetta.
"Ella! Kylläpä yllätit minut", sain sanottua yllätykseltäni. Sydämeni alkoi sykkiä nähdessäni hänet siinä niin heleänä ja hymy sekä pieni ilon naurahdus pakottautui minusta ulos. "Miten sinä siihen saavuit", kysyin hölmistyneen innostuneena. "Kävellen", hän vastasi viisastellen ja nauroimme.
Aloimme vaihtaa nopeasti kuulumisia.
Ella oli mennyt naimisiin opiskelijatoverinsa kanssa parisen vuotta sen jälkeen, kun olimme eronneet. He olivat saaneet myös kolme lasta ja asuneet välillä ulkomaillakin. Kotimaahan palattuaan he olivat pian eronneet. Hän eli nyt yhdessä nuorimman, jo miltei täysi-ikäisen tyttärensä kanssa.
Keskustelumme sujui iloisesti ja eloisasti, ikään kuin mitään vuosia ei olisi ollutkaan tässä välissä.
Paitsi sitten, kun itse kerroin oman elämäntarinani hänelle: kerroin kaiken, mutta jätin pois nykyisen aviokriisimme. jos asiat menisivät monimutkaisemmaksi, ei olisi tässä vaiheessa järkevää vielä aloittaa mitään uutta säätöä, kun vanhatkin kriisit olivat kesken.
Ella huomasi, että muutuin varautuneemmaksi, kun puhuin omaa tarinaani. Kävelimme rinnakkain, korrektisti kädenetäisyyden välimatkalla toisistamme, pitkin tuulista, mutta kirkasta uimarantaa. Olimme hetken hiljaa. Hän hymyili hellän arvoituksellisesti ja sanoi lempeän itsevarmasti: "ei sun tarvitse tietenkään avautua, mutta jos nyt rehellinen olen, niin aistin susta aviokriisiangstin." Naurahdin ja hänkin alkoi nauraa. Hän oli nähnyt lävitseni. "Joo, on meillä vaikeaa", tunnustin. "Jostain syystä Sini on ollut aivan hirveän sulkeutunut viime aikoina, enkä saa häneen yhteyttä."
Ella käveli ja kuuntelimme tuulen tasaista huminaa takanamme olevassa metsikössä. Hän kääntyi minua kohtaan ja katsoi - nyt huolehtivan näköisesti silmiini - ja aikoi sanoa jotain. Katse kertoi, että hän tiesi syvän kokemuksen kautta, missä mennään. Tätä Ellaa en tuntenutkaan entuudestaan.
"Kuule Jari..." hän aloitti, katsahti alaspäin ja puri alahuultansa. "Jos jotain voin sanoa mun ja Niclaksen erosta, niin..." Hän katseli kenkiensä kärkiä, joilla hän kaiveli jäistä hiekkaa. Ella huokaisi ja jatkoi:"sen jälkeen, kun muutimme takaisin Suomeen ja lapset olivat jo isoja... Hän ei koskaan ottanut parisuhdettamme ohjiinsa."
Katsoin häntä ihmeissäni.
Ellan huulille palasi se pieni kujeileva hymy, mikä hänellä oli miltei aina. "Laita Jari akkas kuriin, niin saat Sinin syliisi", hän sanoi ja alkoi nauraa. itsekin naurahdin vaivautuneesti, mutta jäin mietteliääksi.
Olimme tulleet rannan päähän. Olisi aika kääntyä takaisin ja lähteä omiin koteihin. Muttei aivan vielä. Jokin roikkui ilmassa.
Kun aikoinaan olimme eronneet Ellan kanssa, oli se tapahtunut varsin vaivautuneesti: hän tuli vain luokseni yksi kerta ja sanoi, ettei halua enää tapailla minua ja joitain syitä, jotka taisivat olla vain tekosyitä. Minusta tuntuu, että suurin syy taisi olla se, ettei hän vielä silloin tuntenut itseään valmiiksi pitkään ja vakavaan parisuhteeseen. Sitten hän käveli vain pois. Se oli siinä. Kaikki haihtui pois, mutta mitään ei oikeastaan päättynyt sinä päivänä: se jäi roikkumaan ilmaan.
Nyt kun Ella oli tupsahtanut siihen raikkaana ja elämäniloisena, sekä kaiken lisäksi vapaana, alkoi kiukkuisen aviokriisin korventamassa sydämessäni kuplia levoton mahdollisuus aloittaa kaikki alusta hänen kanssaan. Kunniallisesti päättäen vanha suhde ensin tietysti.
Mutta nyt, kun näin tämän uuden Ellan katsovan minuun vakaasti ja rauhallisesti, katseessaan elämänkokemuksen syvyyttä, lempeästi, mutta lujasti ohjaten minua pelastamaan vanha parisuhteeni, kuitenkin täynnä leikkisää iloa, olin hämilläni.
Kuitenkin sisäinen levottomuuteni hävisi siihen kohtaan.
Ryhdistäydyin. Näinhän sen pitääkin mennä. Ei nyt pidä heittää 24 vuoden avioliittoa kaivoon ilman kunnon taistelua, ajattelin. Jos tämä ei onnistuisi, niin vasta sitten katsoisin, olisiko Ella vielä halukas katsomaan elämää kanssani!
Kiitin Ellaa hyvästä keskustelusta ja iloitsin hänen näkemisestään terveenä ja hyvinvoivana.
Ella alkoi jo kääntyä lähteäkseen, mutta nostin käteni merkiksi, että hän seisahtuisi vielä hetkeksi. "Kuule Ella", sanoin, ennen kuin lähdimme.
"Emme viimeksi hyvästelleet toisiamme kovin... tahdikkaasti. Jotenkin minusta tuntuu... että kaikki jäi ilmaan." Ella huokaisi. Hän katsoi jälleen tuolla elämänkokemuksellisella hymyilevällä katseellaan minua. "Aika helpottavaa, että otit asian puheeksi. On tämä minuakin vaivannut". Olin hieman hämilläni. Hänkin oli siis ajatellut asiaa. Hetken katseltuamme kengänkärkiämme ja välillä toisiamme aloimme ensin tirskahdella ja sitten nauroimme voimatta sille mitään. Olimme kuin kaksi pahaista teiniä. Katsoimme toisiamme ja halasimme lämpimästi. Olimme siinä hiljaa, en tiedä kuinka pitkään. Todennäköisesti vain muutamia sekunteja, mutta sinä aikana tuntui, että kaikki, mitä oli vuosien aikana jäänyt sanomatta tai kertomatta, oli nyt sanottu.
