Heipä hei,
täällä vasta eronnut 3 lapsen äiti. Meillä on kyllä yhteishuoltajuus, niin että lapset on vuoroviikoin. 2kk vasta totuttelua takana uuteen elämään. Joka tapauksessa koen olevani yksin yhteishuoltajuudesta huolimatta. Onko täällä kellään kokemuksia lastan viikko/viikko asumisesta? Me asutaan lasten isän kanssa melko lähekkäin. Lapset on päiväkodissa (vanhin koulussa). Joka sunnuntai kun lapset lähtee isän luokse, tulee tietenkin hirveä romahdus minulle. "Lapsiviikot" menee hyvin. Huomaan olevani paljon paremmalla mielellä kun vielä silloin kun asuimme yhdessä mieheni kanssa (naimisissa oltiin 6v, yhdessä 7v). Eron syitä en ala tähän erittelemään.
Tuntuu ettei minulla ole sellaista ystävää, jolle voisi itkun tulle soittaa/viestiä. Ei ole samassa tilanteessa olevaa/ollutta. Lapseton, pitkään sinkkuna (nyt parisuhteessa) oleva ystävä ei ymmärrä yhtään ja tuntuu ettei häntä edes kiinnosta. Kaikilla on omat kiireensä. En minä sillä että tarvisin koko ajan kaveria jonnekin, ehei, yksinäisyyskin on ihan ok....mutta jos olisi joku jolle viestiä että nyt on paha olla. En oikein älyä täälläkään tätä jakoa "yksinhuoltajat" ihan samalla tavallahan yhteishuoltajana olen yksin, ilman puolisoa.
Mietin eroa pitkään ja hartaasti. Viimeiset pari vuotta oltiin yhdessä vain lasten takia.
Mies olisi vieläkin jatkanut. Minä en voinut enää. Tukehduin. Ahdistuin. Oli aina paha olla.
Olen vahva ja pärjään. Mutta tietenkin mietin vähän väliä että teinkö sittenkään oikein. Lasten takia. Onko ihan kamalaa että 5v, 6v ja 11v joutuu ravaamaan kahden kodin väliä?
Olenko todellakin itsekäs pska? Tuntuu että sekä minun että miehen sukulaiset pitävät minua aivan idioottina eropäätöksen myötä. He yrittivät/yrittävät kaikin keinoin että menisin takaisin yhteen miehen kanssa, lasten takia!
Olen niin yksin.
Sitä sanotaan että "älä ajattele mitä muuta ajattelevat" ja että "elä onnellisena" ja vaikka mitä... no sitten kun lopulta alat miettiä itseäsikin ja teet omia päätöksiä, saatkin kaikkien ilkeilyt.
täällä vasta eronnut 3 lapsen äiti. Meillä on kyllä yhteishuoltajuus, niin että lapset on vuoroviikoin. 2kk vasta totuttelua takana uuteen elämään. Joka tapauksessa koen olevani yksin yhteishuoltajuudesta huolimatta. Onko täällä kellään kokemuksia lastan viikko/viikko asumisesta? Me asutaan lasten isän kanssa melko lähekkäin. Lapset on päiväkodissa (vanhin koulussa). Joka sunnuntai kun lapset lähtee isän luokse, tulee tietenkin hirveä romahdus minulle. "Lapsiviikot" menee hyvin. Huomaan olevani paljon paremmalla mielellä kun vielä silloin kun asuimme yhdessä mieheni kanssa (naimisissa oltiin 6v, yhdessä 7v). Eron syitä en ala tähän erittelemään.
Tuntuu ettei minulla ole sellaista ystävää, jolle voisi itkun tulle soittaa/viestiä. Ei ole samassa tilanteessa olevaa/ollutta. Lapseton, pitkään sinkkuna (nyt parisuhteessa) oleva ystävä ei ymmärrä yhtään ja tuntuu ettei häntä edes kiinnosta. Kaikilla on omat kiireensä. En minä sillä että tarvisin koko ajan kaveria jonnekin, ehei, yksinäisyyskin on ihan ok....mutta jos olisi joku jolle viestiä että nyt on paha olla. En oikein älyä täälläkään tätä jakoa "yksinhuoltajat" ihan samalla tavallahan yhteishuoltajana olen yksin, ilman puolisoa.
Mietin eroa pitkään ja hartaasti. Viimeiset pari vuotta oltiin yhdessä vain lasten takia.
Mies olisi vieläkin jatkanut. Minä en voinut enää. Tukehduin. Ahdistuin. Oli aina paha olla.
Olen vahva ja pärjään. Mutta tietenkin mietin vähän väliä että teinkö sittenkään oikein. Lasten takia. Onko ihan kamalaa että 5v, 6v ja 11v joutuu ravaamaan kahden kodin väliä?
Olenko todellakin itsekäs pska? Tuntuu että sekä minun että miehen sukulaiset pitävät minua aivan idioottina eropäätöksen myötä. He yrittivät/yrittävät kaikin keinoin että menisin takaisin yhteen miehen kanssa, lasten takia!
Olen niin yksin.
Sitä sanotaan että "älä ajattele mitä muuta ajattelevat" ja että "elä onnellisena" ja vaikka mitä... no sitten kun lopulta alat miettiä itseäsikin ja teet omia päätöksiä, saatkin kaikkien ilkeilyt.