E
"Eräs äiti"
Vieras
Tuli mieleeni, kun kaikki sanoo että olisi pitänyt hakea apua. Mäpä kerron kuinka mulle kävi esikoisen synnyttyä.
Synnytys oli pitkä ja vaikea, sain pahoja repeämiä ja tulehduksen. Niistä paraneminen kesti puoli vuotta. Maito ei noussut eikä imetys onnistunut. Kotona vauva vaan huusi ja huusi, yötä päivää. Olin aivan järkyttynyt synnytyksestä eikä vauvanhoito tuntunut onnistuvan. Väsyin, alkoi masentaa. Mulla siis ei ollut koskaan aiemmin ollut masennusta. Itkin vaan kotona vauvan kanssa.
Eräänä päivänä sitten huusin vauvalle, "ole nyt saatana vähän aikaa hiljaa!" Ja painelin pois huoneesta, koska oikeasti teki mieli käydä fyysisesti kiinni lapseen. Seuraavan kerran neuvolassa sitten kerroin tapahtuneesta, sanoin että mieli tekisi paiskata vauva alas parvekkeelta. Ja vastaus oli, "kaikilla on noita ajatuksia. Niin kauan kun et tee mitään, kaikki on kunnossa". Siis WTF??? Eli ihan normaalia käytöstä? Ei todellakaan. Mutta mitään apua en saanut.
Onneksi anoppi auttoi minkä pystyi, ja lapsi olikin paljon hänellä hoidossa ensimmäisten kolmen kuukauden aikana. Enkä ole tuntenut itseäni huonoksi äidiksi sen takia. Päinvastoin, mun piti saada vauva pois luotani, koska en luottanut itseeni. Mies auttoi myös paljon. Olin kyllä järkyttynyt, kuinka saatoin muuttua aivan toisenlaiseksi ihmiseksi lapsen synnyttyä. Elämänilo katosi kokonaan, vaikka oman lapsen pitäisi olla maailman ihanin asia.
Onneksi lapsi lopetti huutamisen, masennukseni väistyi pikkuhiljaa ja elämä palautui normaaliksi. Toista lasta odottaessa pelkäsin saman toistuvan, mutta nyt mulla oli toinen neuvolatäti. Kerroin hänelle heti peloistani, hän tuki ja lupasi apua jos alkaa näyttää huonolta. Toisen kanssa kaikki menikin sitten hyvin, koska olin jo ehtinyt miettiä kaikki mahdolliset ongelmat etukäteen. Tiesin mitä synnyttäminen on, joten sekään ei tullut enää järkytyksenä.
Mutta tuo, että neuvolasta ei herunut mitään apua, tuli yllätyksenä. Oikeastiko he olisivat vaan odottaneet, että jotain tapahtuu ennen kuin sieltä olisi apua tullut? Ja sittenhän se olisi saattanut olla jo myöhäistä.
Synnytys oli pitkä ja vaikea, sain pahoja repeämiä ja tulehduksen. Niistä paraneminen kesti puoli vuotta. Maito ei noussut eikä imetys onnistunut. Kotona vauva vaan huusi ja huusi, yötä päivää. Olin aivan järkyttynyt synnytyksestä eikä vauvanhoito tuntunut onnistuvan. Väsyin, alkoi masentaa. Mulla siis ei ollut koskaan aiemmin ollut masennusta. Itkin vaan kotona vauvan kanssa.
Eräänä päivänä sitten huusin vauvalle, "ole nyt saatana vähän aikaa hiljaa!" Ja painelin pois huoneesta, koska oikeasti teki mieli käydä fyysisesti kiinni lapseen. Seuraavan kerran neuvolassa sitten kerroin tapahtuneesta, sanoin että mieli tekisi paiskata vauva alas parvekkeelta. Ja vastaus oli, "kaikilla on noita ajatuksia. Niin kauan kun et tee mitään, kaikki on kunnossa". Siis WTF??? Eli ihan normaalia käytöstä? Ei todellakaan. Mutta mitään apua en saanut.
Onneksi anoppi auttoi minkä pystyi, ja lapsi olikin paljon hänellä hoidossa ensimmäisten kolmen kuukauden aikana. Enkä ole tuntenut itseäni huonoksi äidiksi sen takia. Päinvastoin, mun piti saada vauva pois luotani, koska en luottanut itseeni. Mies auttoi myös paljon. Olin kyllä järkyttynyt, kuinka saatoin muuttua aivan toisenlaiseksi ihmiseksi lapsen synnyttyä. Elämänilo katosi kokonaan, vaikka oman lapsen pitäisi olla maailman ihanin asia.
Onneksi lapsi lopetti huutamisen, masennukseni väistyi pikkuhiljaa ja elämä palautui normaaliksi. Toista lasta odottaessa pelkäsin saman toistuvan, mutta nyt mulla oli toinen neuvolatäti. Kerroin hänelle heti peloistani, hän tuki ja lupasi apua jos alkaa näyttää huonolta. Toisen kanssa kaikki menikin sitten hyvin, koska olin jo ehtinyt miettiä kaikki mahdolliset ongelmat etukäteen. Tiesin mitä synnyttäminen on, joten sekään ei tullut enää järkytyksenä.
Mutta tuo, että neuvolasta ei herunut mitään apua, tuli yllätyksenä. Oikeastiko he olisivat vaan odottaneet, että jotain tapahtuu ennen kuin sieltä olisi apua tullut? Ja sittenhän se olisi saattanut olla jo myöhäistä.
