Ei sille traumoja tullut

["jojo"]

Mua kiinnostaisi kovin, mitä oikein pidetään trauman merkkinä - en ole vailla mitään virallista sananselitystä, vaan ihmisten mielikuvia aiheesta. Hirmu usein törmää eri yhteyksissä väittämiään "ei sille mitään traumoja siitä jäänyt" ja olisi kiva tietää, mihin se perustuu. Mitä ihmisessä tai eläimessä pitäisi ilmetä, että tulisi mieleen, että jonkinnäköinen moka on tapahtunut?

Tarkoitus ei ole suututtaa ketään eikä arvostella kenenkään tapaa toimia, mutta millainen käytös esim. seuraavien tilanteiden jälkeen (ja millä aikavälillä) merkitsisi "traumaa" sellaisena, kuin se esim. monissa palstakeskusteluissa ja monessa muussa yhteydessä ymmärretään? Esimerkit voivat ottaa nuppiin, mutta se ei ole tarkoitus

1. "Olen vienyt lasta viikonlopuiksi sisareni ja tämän miesystävän luo viiden viikon iästä lähtien, että saataisiin vähän omaa aikaa. Ei se lapsi siitä traumoja ole saanut."

2. "Puolitoistavuotias on päivähoidossa 8,5h kerrallaan neljänä päivänä viikossa, on ollut jo kymmenkuisesta asti. Varhaisesta hoitoonviemisiästä ei ole tullut mitään negatiivisia seuraamuksia"

3. "Kissani on vieroitettu jo 7 vkon iässä, eikä se ole saanut siitä traumoja"

4. "Koirani kusi ja paskoi sisälle, kunnes annoin sille selkään. Nyt se on sisäsiisti. Ei sille pahaa muistoa jäänyt, se ottaa minut joka kerran iloisena vastaan kun tulen töistä."


Välillä tuntuu, että lapsen pitäisi lakata syömästä, puhumasta ja leikkimästä tai sillä on kaikki ok. Tai koiran juosta ulvoen karkuun lähestyvää omistajaa.

Mulla itsellä on ollut esim. liian aikaisin orvoksi jäänyt kissanpentu ja sen kyllä huomasi. Jäihän se henkiin ja siitä tuli ihana kissa, mutta se olisi tarvinnut emoaan vielä monta viikkoa, että siitä olisi tullut ns. "normaali" kissa.

 

[ok]

Tai "Annan välillä luunapin, tukistan tai läpsäytän, aiheesta. Lapsi tottelee eikä ole saanut traumoja".

 

["eee"]

Niin, tosiaan, mistä sen tietää saiko kyseinen lapsi/eläin traumoja vai ei? Paha vastata...

Itse olen saanut n. 5 kertaa elämässäni äidiltäni risusta, ja en pidä itseäni traumatisoituneena, koska
- en kanna asiasta kaunaa äidilleni
- en koe, että lapsuuteni olisi ollut onneton, väkivaltainen tai turvaton
- olen erittäin läheinen äitini kanssa (olen aina ollut, ja olen edelleen aikuisiälläkin)
- pidän äitiäni rakastavana ja hyvänä kasvattajana.

En tiedä riittivätkö nuo perusteiksi siitä, etten ole traumatisoitunut Tai kukas sen sitten arvioi, jollen minä?

 

["hmm"]

minusta on outoa sanoa, ettei pieni lapsi ole traumatisoitunut jostain. eihän sitä tiedä vuosiin onko vahinkoa tapahtunut. itse olen traumatisoitunut joistain asioista ja joistain en. traumat aiheuttavat minulle voimakkaita tuntemuksia vieläkin ja vaikuttavat siihen miten käyttäydyn aikuisena monissa asioissa, sellaisissakin jotka eivät liity suoraan trauman tapaisiin tilanteisiin. nämä asiat eivät alkaneet samantein kun traumatisoiva asia tapahtui, vaan vuosia myöhemmin. joitain asioita taas voin muistella neutraalisti ja joitain jonkun verran pahoillaan tai hämmentyneenä, mutta kärsimättä niistä.

 

[ap.]

Mulle tuli koko kysymys mieleen, kun olen ollut tuon puolitoistavuotiaan kanssa kotona. Äskettäin alettiin kerho, sitten heti perään osui monen päivän edestä menoja ja ravattiin siellä sun täällä. Muksu suhtautui joissakin asioissa superrauhallisesti, pari tapahtumaa ajoivat hänet aivan ylikierroksille. Tottakai uudet tilanteet aiheuttavat isoja muutoksia lapsenkin olemisessa, mutta mitään erityisen "poikkeavaa" en hänessä havainnut, vaikka käytös kotonakin jatkui aivan erilaisena kuin tavallisesti. Siis siinä mielessä poikkeavaa, että käytös olisi ollut lapsille keskimäärin jotenkin tavatonta. Tälle nimenomaiselle lapselle liiasta aktiviteetista seurannut käytös ei kuitenkaan ollut tavallista.

Mietin, että jos lapsi kävisi vaikka päivähoidossa kuten suuri osa ikätovereistaan, täällä kotona olisi näemmä iltaisin eri poika kuin nyt, kun ollaan kotioloissa päivät. Ja se olisi minusta ihan normaalia, kun olisin siihen tottunut. Joten mistä tietäisin, onko päivähoito ollut hänelle hyväksi vai ei? Tuskin väittäisin hänen saaneen siitä jonkun trauman, yhtä lailla kuin nyt väitän, että tämä kotonaolo ei ole aiheuttanut ongelmia esim. sosiaalistumisen suhteen. Lapsihan on ihan normaali.

Kissan suhteen tulee mieleen, että jos se olisi aivan sekopäinen, ulkopuolinenkin voisi saada siitä käsityksen, ettei sillä ole kaikki kohdallaan. Mutta kun se ei aiheuta kenellekään erityistä vaivaa eikä harmia, se viestittää, että sillä on kaikki ok. Mutta olen nähnyt, miten se yritti tyydyttää imemistarvettaan nuorena, ja tiedän, ettei sillä ole edelleennkään kymmenvuotiaana tarvetta ja taitoa hoitaa turkkiaan itse jne. Plus sata muuta pientä asiaa.

Tuli tosiaan sitten mieleen pohtia, että mitä ihmettä oikeastaan odotetaan tapahtuvan, jos ihminen tai eläin saa tunne-elämän kolhun?

 

[ap.]

[QUOTE="hmm";23003425]minusta on outoa sanoa, ettei pieni lapsi ole traumatisoitunut jostain. eihän sitä tiedä vuosiin onko vahinkoa tapahtunut. [/QUOTE]

Tätä minäkin pohdin, tässä ei voi sanoa vielä juuta eikä jaata pitkään pitkään aikaan, miten tuo lapsi on elämässään asiat ottanut.

Liekö muuten huono omatunto yksi syy väittää, ettei traumaa ole? Jos minun olisi ollut rahan takia pakko mennä töihin jo, niin pakko mikä pakko. Minkäs teet, lapsen on saatava ruokaa ja vaatetta, vaikka se tarkoittaisi päivähoitoa alkaen 10kk. Hulluksi kai sitä tulisi, jos koko päivän miettisi, mitä lapselle asiasta seuraa. Sen sijaan varmaan kiinnittäisi huomion niihin asioihin, jotka ovat päivähoidossa sujuneet hyvin. Eli varmasti paikkaisin pahaa mieltäni lapsen viemisestä hoitoon toivomalla, ettei mikään mene pieleen.

Loppuviimein elämässä tapahtuu paljon sellaista, mihin ei voi vaikuttaa. Niissäkin hetkissä piilee mahdollisuus saada kunnon kolaus, eli vaikka olisit miten hyvä vanhempi tai lemmikinomistaja tahansa, voi omalle rakkaalle kertyä painolastia aikuisuuteen kannettavaksi asti.