P
pysy terveenä äläkä vanhene
Vieras
Pakko kirjoittaa johonkin, kun ihmetellään miten näitä perhesurmia ja kaikkia muita ikäviä asioita nyt alvariinsa pääsee tapahtumaan.
Taannoin omakohtaisesti sain kokea miten huonosti apua saa, jos kärsii mielenterveysongelmista.
Pitkäaikainen hyvä ystäväni alkoi oirehtimaan yhtäkkisesti. Hän muuttui täysin siitä mitä aiemmin oli ollut (= ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, urheilullinen uranainen). Hän alkoi puhumaan omituisista asioista ja ajattelemaan vainoharhaisesti. Lopulta ko. henkilö oli laihtunut lyhyen ajan sisällä 10 kiloa, kulki pipo päässä sisälläkin (ennen oli aina huoliteltu) ja kävi kotonaan paikkoja läpi epäillen, että sinne on piilotettu "jotain".
Yritin useaan otteeseen saada ystävälleni apua. Menimme sairaalan päivystykseen, koska se oli ainoa paikka joka oli tarjolla. Ystäväni kärsi vainoharhaisista ajatuksista ja jonkinlaisista paniikkihäiriö oireista (= sydän hakkasi, henkeä ahdisti yms.).
Sairaalassa hän kertoi epäilevänsä tulleensa myrkytetyksi. Minun puheisiini ei reagoitu, koska en ole omainen. Jouduimme odottamaan 4 tuntia ennen kuin pääsimme vastaanotolle. Tuona aikana jouduin useaan otteeseen rauhoittelemaan ystävääni ja tekemään kaikkeni, että hän pysyisi sairaalalla. Hoitohenkilökuntaa ei ollut paikalla, emmekä päässeet mihinkään rauhallisempaan paikkaan vastaanottoa odottamaan. Luukulta sanottiin tiedustellessani, että voittehan te mennä jonnekkin sivummalle, mutta siinä on se vaara että aika menee ohi jos ette kuule kun lääkäri kutsuu
Lääkärinä oli erittäin nuori nainen. Hän kirjoitti reseptin rauhoittavia lääkkeitä ja totesi että jonkun pitäisi sitten vahtia miten hän näitä käyttää. Ystäväni asuu yksin, mutta hän kertoi lääkärille ettei voi olla yksin kotona ainakaan illalla/yöllä. Tähän lääkäri totesi, että koska et ole aikeissa satuttaa itseäsi (vielä) etkä muita, ei voida tehdä mitään.
Sama kuvio toistui useamman kerran. Ystäväni majaili milloin meillä, milloin jonkun muun luona.
Samaan aikaan samassa kaupungissa oma äitini meinattiin passittaa pakkohoitoon psykitriselle osastolle. Kyse oli hänen ja häntä hoitavan kotihoidon välisistä ristiriidoista. Äitini koki ettei saa tarvitsemaansa hoitoa ts. hoito jota saa vain pahentaa hänellä olevaa vaivaa. Kotihoito koki, että äitini on hullu ja käyttäytyy verbaalisesti aggressivisesti hoitajia kohtaan.
Myöhemmin kävi ilmi, että äitini vaiva oli diagnosoitu väärin ja myös hänelle annettu hoito oli väärää ja se vain pahensi vaivaa. Pahoitteluja ei ole mistään tullut ja jos en olisi ollut itse mukana lääkärin tapaamisessa, iäkäs äitini makaisi tälläkin hetkellä vanhusten psykiatrisella osastolla tahdottomaksi lääkittynä väärän hoidon takia.
Jotenkin tuntui käsittämättömän irvokkaalta, että samaan aikaan joku joka oikeasti apua tarvitsisi ei sitä saanut ja joku toinen taas olisi väkisin työnnetty hoitoon vastoin omaa ja/tai omaisen tahtoa.
Ystäväni sai onneksi lopulta apua työterveyden kautta ja voi nyt jo paljon paremmin. Ja äitinikin ehkä jonain päivänä saa oikeanlaista hoitoa vaivaansa. Tosin hänelle kävi huonommin sikäli, että kotihoidossa on jo saanut hankalan asiakkaan leiman otsaansa ja hoito tuskin tulee olemaan koskaan sellaista kuin pitäisi.
Tämä kaikki tapahtui puolen vuoden sisällä Vantaalla.
Toivon sydämeni pohjasta etten ikinä itse ole avun tarpeessa, koska sitä ei todellakaan näytä saavan silloin kun sitä itse haluaisi. Ei ole olemassa mitään tahoa jonka puoleen käänty ja joka voisi auttaa tai opastaa, jokapuolella tulee ei oota vastaukseksi. Avun tarpeessa olevalla ihmisellä ei ole voimavaroja hankkia apua koska se on hyvinvointivaltiossamme tehty mahdollisimman vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.
Taannoin omakohtaisesti sain kokea miten huonosti apua saa, jos kärsii mielenterveysongelmista.
Pitkäaikainen hyvä ystäväni alkoi oirehtimaan yhtäkkisesti. Hän muuttui täysin siitä mitä aiemmin oli ollut (= ulospäin suuntautunut, sosiaalinen, urheilullinen uranainen). Hän alkoi puhumaan omituisista asioista ja ajattelemaan vainoharhaisesti. Lopulta ko. henkilö oli laihtunut lyhyen ajan sisällä 10 kiloa, kulki pipo päässä sisälläkin (ennen oli aina huoliteltu) ja kävi kotonaan paikkoja läpi epäillen, että sinne on piilotettu "jotain".
Yritin useaan otteeseen saada ystävälleni apua. Menimme sairaalan päivystykseen, koska se oli ainoa paikka joka oli tarjolla. Ystäväni kärsi vainoharhaisista ajatuksista ja jonkinlaisista paniikkihäiriö oireista (= sydän hakkasi, henkeä ahdisti yms.).
Sairaalassa hän kertoi epäilevänsä tulleensa myrkytetyksi. Minun puheisiini ei reagoitu, koska en ole omainen. Jouduimme odottamaan 4 tuntia ennen kuin pääsimme vastaanotolle. Tuona aikana jouduin useaan otteeseen rauhoittelemaan ystävääni ja tekemään kaikkeni, että hän pysyisi sairaalalla. Hoitohenkilökuntaa ei ollut paikalla, emmekä päässeet mihinkään rauhallisempaan paikkaan vastaanottoa odottamaan. Luukulta sanottiin tiedustellessani, että voittehan te mennä jonnekkin sivummalle, mutta siinä on se vaara että aika menee ohi jos ette kuule kun lääkäri kutsuu
Lääkärinä oli erittäin nuori nainen. Hän kirjoitti reseptin rauhoittavia lääkkeitä ja totesi että jonkun pitäisi sitten vahtia miten hän näitä käyttää. Ystäväni asuu yksin, mutta hän kertoi lääkärille ettei voi olla yksin kotona ainakaan illalla/yöllä. Tähän lääkäri totesi, että koska et ole aikeissa satuttaa itseäsi (vielä) etkä muita, ei voida tehdä mitään.
Sama kuvio toistui useamman kerran. Ystäväni majaili milloin meillä, milloin jonkun muun luona.
Samaan aikaan samassa kaupungissa oma äitini meinattiin passittaa pakkohoitoon psykitriselle osastolle. Kyse oli hänen ja häntä hoitavan kotihoidon välisistä ristiriidoista. Äitini koki ettei saa tarvitsemaansa hoitoa ts. hoito jota saa vain pahentaa hänellä olevaa vaivaa. Kotihoito koki, että äitini on hullu ja käyttäytyy verbaalisesti aggressivisesti hoitajia kohtaan.
Myöhemmin kävi ilmi, että äitini vaiva oli diagnosoitu väärin ja myös hänelle annettu hoito oli väärää ja se vain pahensi vaivaa. Pahoitteluja ei ole mistään tullut ja jos en olisi ollut itse mukana lääkärin tapaamisessa, iäkäs äitini makaisi tälläkin hetkellä vanhusten psykiatrisella osastolla tahdottomaksi lääkittynä väärän hoidon takia.
Jotenkin tuntui käsittämättömän irvokkaalta, että samaan aikaan joku joka oikeasti apua tarvitsisi ei sitä saanut ja joku toinen taas olisi väkisin työnnetty hoitoon vastoin omaa ja/tai omaisen tahtoa.
Ystäväni sai onneksi lopulta apua työterveyden kautta ja voi nyt jo paljon paremmin. Ja äitinikin ehkä jonain päivänä saa oikeanlaista hoitoa vaivaansa. Tosin hänelle kävi huonommin sikäli, että kotihoidossa on jo saanut hankalan asiakkaan leiman otsaansa ja hoito tuskin tulee olemaan koskaan sellaista kuin pitäisi.
Tämä kaikki tapahtui puolen vuoden sisällä Vantaalla.
Toivon sydämeni pohjasta etten ikinä itse ole avun tarpeessa, koska sitä ei todellakaan näytä saavan silloin kun sitä itse haluaisi. Ei ole olemassa mitään tahoa jonka puoleen käänty ja joka voisi auttaa tai opastaa, jokapuolella tulee ei oota vastaukseksi. Avun tarpeessa olevalla ihmisellä ei ole voimavaroja hankkia apua koska se on hyvinvointivaltiossamme tehty mahdollisimman vaikeaksi, ellei mahdottomaksi.
