Ei minun pitänyt kasvattaa lapsiani näin!

Koen olevani epäonnistunut äiti. :'( . Ennen kuin meillä oli edes lapsia halusin että kasvattaisimme lapsemme kutn omat vanhempani ovat minut kasvattaneet. Eli paljon rakkautta ja syliä mutta myös niitä rajoja ja kuriakin. Nyt tuntuu että olen viimeisen vuoden mennyt vanhemman lapseni kasvatuksessa ihan metsään :snotty: . Hän on 4,5v. ja omaa tahtoa riittää vaikka muille jakaa. Hän oppi tosi aikaisin puhumaan selkeästi ja onkin verbaalisesti joskus oikein todella ärsyttäväkin.
Meillä on aina hupsuteltu ja leikity lasen kanssa paljon. halittu ja pusittu.
MUTTA.... Valitettavasti olen myös syyllistynyt tukistamiseen ja jatkuvaan huutamiseen, mitkä eivät tilannetta paranna :ashamed: :'(
Meille syntyi toinen lapsi viime syksynä ja siitä asti varsinkin meillä on ollut tosi rankkaa. Kuopuksen kanssa melkein asuttiin ensim. 4kk:tta sairaalassa.
Emme miehen kanssa juurikaan kumpikaan nukkuneet mitään. Itse vielä sairastuin masennukseen.
kaikesta tästä johtuen esikoinen on ollut myös kovilla. Äiti on kokoajan väsy ja hermostunut ja itkuinen. Sydänmeni välillä oikein melkein pakahtuu pelkästä huolesta ja surusta, pelkäen että olemme aiheuttaneet esikoisellemme pysyviä traumoja yms.
Olen yrit. hillitä itseäni , mutta tuntuu että se on NIIN vaikeata kun itsekin tulistun helposti.
Onneksi mieheni oa rauhallisempaa sorttia! Mutta kyllä hänelläkin hermot usein menee kun esikoisemme on niin vilkas.
Joskus ajattelen että onkohan pojallamme joku adhd tai yms.?
Tosin keskittyäkin hän jaksaa esim. kun luetaan kirjaa yms.

Onneksi minulla on nyt lääkitys masennukseen joka auttaa. Mutta huoleni
esikoista kohtaan raastaa sydäntäni jokapäivä, vaikka sen olen osaksi itse käytökselläni aiheuttanut.
Minä todellakin häpeän...
 
sama vika täällä
niin......on kuin omasta elämästäni tuo kirjoituksesi sillä erolla vain että meidän esikoisemme on 3,5 vuotias ja kuopus vajaa 3kk vanha. Itse en vielä syö masennuslääkkeitä mutta aloitan varmaan ihan pian kunhan pääsen lääkäriin. Huutoa, tukistamista yms jopa yksi litsari on meillä koetttu ja apua on tullut ja tulee onneksi vastakin.
Oletko tutustunut ensi-ja turvakotien liiton nettisivuihin. Sieltä löytyy vinkkejä ja apua jos mihinkin ongelmaan. Aion itse ottaa härkää sarvista ja lähteä apua etsimään.

jaksamisia sinulle ja muistathan pyytää apua niin jaksat paremmin :hug:
 
:hug: jaksamisia teille molemmille! en usko että mitään traumoja esikoinen on saanut, mutta voi hän olla pikkusen ihmeissään, mistä äidin pahaolo ja hermostuminen johtuu? toivottavasti saatte apua pian. ei osaa oikein mitään sanoa, muutakun toivoa parasta.
 
Kuulostaa todella tutulta. Tuntuu tosi pahalta olla niin inhottava lastani kohtaan. Mutta siis välillä olen vaan niin väsynyt ja niin täynnä vihaa pientä ihmistä kohtaan. MIten nelivuotias osaakin olla niin ilkeä minua kohtaan! EI varmaan tahallaan vaan se on juuri sitä huomionhakua ja ehkä pientä mustasukkaisuutta vauvasta. Mutta minusta tuntuu niin pahalta että välillä niin vihaan omaa lastani ja tekisi mieli heittää hänet seinään. En onneksi ole käyttäytynyt väkivaltaisesti mutta pelkään todella että koska hermoni palavat niin pahasti että teen jotain tollaista.....
 
JAKSAMISTA SINULLE!! Meilläkin asustaa nelivuotias, joka jaksaa koetella vanhempiensa hermoja, ja on uskomatonta miten pieni lapsi saa aikuisenkin käyttäytymään aivan lapsen tavoin. Itse meinaan jatkuvasti syyllistyä lapsen syyllistämiseen, mikä tuntuu ihan kamalalta ja poden siitä mielettömän huonoa omaatuntoa jokakerta , ja silti sama toistuu taas uudestaan ja uudestaan. Myöskin pelkään aiheuttavani lapselleni traumoja ja huonoa itsetuntoa jne, jne. Nelivuotias on meidän esikoinen, nuorempi on parivuotias ja hermot pysyy nuoremman uhman kanssa paljon paremmin hallinnassa. Kaikista pahimmalta tuntuu, kun jotkut toiset aikuiset ( no toistaiseksi vain yksi) alkavat vieroksua omaa lastani ja pitää uhmakkuutta huonon kasvatuksen tuloksena. Se murentaa TODELLA itsetuntoa kasvattajana. Itsekin alkaa epäilemään itseään ja koko elämä tuntuu muuttuvan pelkäksi kasvattamiseksi. Täytyy sanoa, että olen kurkkuani myöden täynnä kasvattamista! Ei huvittaisi enää, mutta pakko se vaan on. Täytyy vaan mennä eteenpäin, kyllä se varmaan siitä. Murrosikä on vasta edessäpäin :LOL:.
 
Gitanjali
Hei vaan ja oikein paljon jaksamista ja mielenmalttia sinulle. Meilläkin on joskus ollut aikas kamalaa, mutta nyt alkaa olla jo hieman seesteisempää...
Tosin eilen kun leivottiin lasten kanssa (6 ja 3v.) niin esikoinen tokaisi mulle siinä aikani reuhuttuani, kun kuopus yritti tempaista jauhot väärässä vaiheessa kippoon (Hiiiiirrrrrrrrrrrrrrrveeeeeeee moka :LOL: )
että "Äiti, sulla pitäis olla kaks kissaa...kaks hiljaista ja arkaa kissaa jotka olis aina piilossa sängyn alla eikä koskaan tulis söhläämään ja sotkemaan.."
Ups. :ashamed:
Pisti miettimään......
 
Voi kuulostaa niin tutulle tuo huutamisosasto..
Ärsyttää ihan suunnattomasti, että kun pyytää kahdeksan kertaa hyvällä ja jämäkällä ystävällisellä sävyllä, ei auta mitään.
Sitten on pakko korottaa ääntä kolmella oktaavilla ja sitten vasta alkaa mennä jakeluun :(
Ja sitten itseä harmittaa, että pitikö taas huutaa.............

Tsemppiä!!
:wave:
 
Meillä ollut 5v. tyttö tosi mustasukkainen 1v. veljestään. Välillä menee tosi kivasti, mutta välillä taas ei. Mustasukkaisuus ei ilmene niin, että tyttö löisi veljeään tai tekisi tälle kiusaa, vaan nimenomaan kiusantekona meille. Uhmaa, kiukuttelua, itkua yms. joka päivä ja välillä aamusta iltaan. En voi valehdella etteikö joskus olisi tehnyt mieli antaa piiskaa, mutta onneksi en siihen ole sortunut. Istuin sohvalle miettimään asiaa ihan kunnolla, koska aikuisen tehtävä on katkaista tällaiset ikävät tilanteet ja noidankehtät. Tulin siihen johtopäätökseen, että tyttö kaipaa vain ja ainoastaan äitinsä huomiota kipeästi. Teimme siis tytön kanssa mukavan reissun kahdestaan, niin että isi jäi pojan kanssa kotiin. Kyllä teki reissu terää sekä tytölle että äidille!! Äiti oppi näkemään, ettei se esikoinen ihan niin iso olekaan, mitä tuppaa ajattelemaan arkisin ja tyttö sai äidin jakamattoman huomion monta päivää.

Tuon reissun jälkeen elämä kotona on ollut huomattavasti helpompaa...
 
zengo83
täällä samoja juttuja..
toisen lapsen synnyttyä on olo tuntunut varsin rankalta
ja tuhansia kertoja olen miettiny että onko pojalla mahdollisesti jotain keskittymisvaikeuksia jne..jne..ku hommista ei tule yhtään mitään..
koen myös ajoittain olevani huono äiti..juuri huutamisen ja joskus on joutunut turvautumaan tukistukseen ku muuten homma on menny ihan liian villiksi..
yksin tässä lasten kanssa viikot pyörin ja ajoittain kyllä pyörii mielessä että oisko lapsilla parempi olla jossain muualla kuin minun kanssani.
se on kai tätä äidin ajatusmaailmaa..?
 
xxx
Olipa oikeasti ihana kuulla että toisillakin on tämänsuuntaisia ajatuksia ja pelkoja, ettei ole aivan yksin epäonnistunut äitinä...

Meilläkin tulee esikoiselle huudettua harva se päivä, ja joskus tukistettuakin. Jälkeenpäin on tietysti kamala olo ja syyllisyys, että mitä traumoja lapselle nyt tulee.

Jaksamista ja mielenmalttia meille kaikille.
 
Mitä tarkoittaa
\
Alkuperäinen kirjoittaja 25.05.2006 klo 13:31 sama vika täällä kirjoitti:
niin......on kuin omasta elämästäni tuo kirjoituksesi sillä erolla vain että meidän esikoisemme on 3,5 vuotias ja kuopus vajaa 3kk vanha. Itse en vielä syö masennuslääkkeitä mutta aloitan varmaan ihan pian kunhan pääsen lääkäriin. Huutoa, tukistamista yms jopa yksi litsari on meillä koetttu ja apua on tullut ja tulee onneksi vastakin.
Oletko tutustunut ensi-ja turvakotien liiton nettisivuihin. Sieltä löytyy vinkkejä ja apua jos mihinkin ongelmaan. Aion itse ottaa härkää sarvista ja lähteä apua etsimään.

jaksamisia sinulle ja muistathan pyytää apua niin jaksat paremmin :hug:

Anteeksi tyhmyyteni mutta mitä tuo "yksi litsari" tarkoittaa ? Lyömistäkö ? En vaan tiedä tuota sanaa. Meillä on vielä tuo ikävaihe edessäpäin, mutta kyllä osaa kaksivuotiaskin jo rasittava olla välillä.. :headwall:
 
tämä lapsi
\
Alkuperäinen kirjoittaja 15.06.2006 klo 14:18 Mitä tarkoittaa kirjoitti:
\
Alkuperäinen kirjoittaja 25.05.2006 klo 13:31 sama vika täällä kirjoitti:
niin......on kuin omasta elämästäni tuo kirjoituksesi sillä erolla vain että meidän esikoisemme on 3,5 vuotias ja kuopus vajaa 3kk vanha. Itse en vielä syö masennuslääkkeitä mutta aloitan varmaan ihan pian kunhan pääsen lääkäriin. Huutoa, tukistamista yms jopa yksi litsari on meillä koetttu ja apua on tullut ja tulee onneksi vastakin.
Oletko tutustunut ensi-ja turvakotien liiton nettisivuihin. Sieltä löytyy vinkkejä ja apua jos mihinkin ongelmaan. Aion itse ottaa härkää sarvista ja lähteä apua etsimään.

jaksamisia sinulle ja muistathan pyytää apua niin jaksat paremmin :hug:

Anteeksi tyhmyyteni mutta mitä tuo "yksi litsari" tarkoittaa ? Lyömistäkö ? En vaan tiedä tuota sanaa. Meillä on vielä tuo ikävaihe edessäpäin, mutta kyllä osaa kaksivuotiaskin jo rasittava olla välillä.. :headwall:
Minä ymmärrän että litsari on lämäys avokämmenellä esim. kasvoille.

Tarkoittaa ehkä jotain muuta jollekin muulle, mulle tuota.

Kannattaa todellakin mennä hakemaan jotain apua ja jaksamiseen eväitä itselle siinä vaiheessa, kun tukistaa, nipistää, antaa luunapin, lyö lasta. Koska kukaan normaali vanhempi ei todella halua lyödä lastaan.
Ja mitä sitten, kun lapsi kasvaa eikä enää pelolla = lyömisellä ole hallittavissa? Lapsi ei kunnioita puhetta, ei mitään, ei pelkää enää selkäsaunaa kun on saanut niitä litsareita ja tukkapöllyjä vaikka miten..

En halua nyt vastukseksi että olen minäkin kouivuniemen herraa kintuilleni saanut mutta ei minusta mitään kriminaalia tullut jne.

Nythän ei ole kyse siitä, että lapsi saa rangaistuksen kun on tehnyt jotain väärää, vaan lasta lyödään koska aikuinen on väsynyt ja keinoton, eli lapsi ei ole tehnyt mitään muuta kuin reagoinut perheen tilanteeseen persoonansa mukaan, ikätasoisesti tai hakenut huomiota..

Minä olen saanut perusteettomasti selkään lapsen. Joskus asia on tullut puheeksi ja olen sanonut muille, että minä sain lapsena selkääni. Toinen osapuoli on tuumannut että taisit olla villi ja tottelematon lapsi. Silloin vasta havahduin; ei,en ollut, olin hyvin kiltti ja arkakin ja rauhallinen. Sain selkääkin, kun riitelin sisarten kanssa; he härnäsivät ja minä hermotuin ja vanhemmat antoivat minulle selkään. Sain selkääni myös ihan vaan siitä syystä, että tulin väärään aikaan väärään paikkaan eli paikalle just silloin kun äiti ei olisi jaksanut ja sitten läsähti. Kerran halusin auttaa pyykkien kanssa, tein väärin ja sain litsarin korvilleni ja huudon päälleni. Olin kuitenkin aika pieni,, enkä tiennyt ettei puhdasta vaatetta saa levittää lattialle; halusin viikata puseron hihat samalla tavalla kuin äiti mutta lapsen kädet eivät yllä samalla tavalla tekemään sitä ilmassa. Laitoin siis puseron lattialle ja aloin työhön innolla suurella, ja sitten tulikin huuto ja läsäytys.. :ashamed:

Omille lapsille opetin että sängyn päällä.

En tiedä vihasiko äiti minua, minä sain kyllä enemmän selkääni kuin muut sisaret. Lapsena sitä ajatteli, että minussa on vika, olen ruma ja tyhmä ja huono, koska äiti lyö. Isän selkäsanuat eivät sattuneet niin pahasti kuin äidin, vaikka fyysisesti ne olivat kovemmat. Henkinen kipu tuli äidin suunnalta.

Murrosiässä olin pitelemätön. Sanoin äidille tosi rumasti. En kunnioittanut.

Joten hienoa, että haette apua, sitä on kyllä saatavilla, kun jaksaa etsiä, muutos alkaa itsestä, ei lapsesta.
Ja kannattaa jo miettiä keinoja miten jaksaa arjessa jo nyt, vaikka miten on uupunut ei lyöntiä, ei huutoa, se on sama kuin lyöminen se pelottaa lapsia, se on uhka. Joten ei huutoakaan.
Ota se kiukkupussi syliin.

Esim. oma 2-v itkee aamuisin, syli rauhoittaa. Nykyään melkein 3 v hän aloittaa aamun vaatimalla päästä syliin. Se on paikka, missä aamuäreä tenava rauhottuu ja päivä alkaa paremmin.

 
Oletko ajatellut viedä esikoisesi päivähoitoon edes puoleksi päiväksi. Saisi ikäistään seuraa ja sinä saisit levätä kuopuksen nukkuessa. Itselläni auttoi tämä. Olin syksyllä masentunut, mutta hoidin kuopuksen ja esikoinen viihtyi päiväkodissa.
 
Krassi
Päiväkoti tai -kerho voisikin olla hyvä juttu. Useimmiten, kun on vaikeaa siltä esikolta ryhtyy vaatimaan liikaa. Parempaa käytöstä, hiljaisuutta, vastuuntuntoa, ei ainakaan tekisi enää niinkuin pienempi tai varsinkaan houkuttaisi pienempää "pahoille teille". Minä huomasin, että nämä tempaukset ovat tyttäreltäni vain huomionhakua-minäkin olen pieni, vain 1v. 8kk vanhempi kuin veljeni. Silloin tajusin asettaa molemmille samat rajat, saman huomion. Molemmat menevät harrastuksiinsa kesän jälkeen, mutta nyt ollaan yhdessä JA LÖYDETÄÄN yhteinen sävel. Tuo kissakommentti oli hyvä! Meillä tytär sanoi- ei kannata hermostua sekaisin menneestä huoneesta, isäkin levittelee rojujaan...ja näinhän se on...
 
Luin kaikki nuo edelliset viestit ja ajattelin kirjottaa myös oman kantani.Meillä on 2- vuotias tyttö ja 3- vuotias poika.Molemmat uhmaiässä,joten ovat välillä kuin kissa ja koira.Olen itse sortunut huutamiseen ja tukistanut olen kerran.Kadutti TODELLA paljon ja ajattelin,että tämä kasvatustapa ei sovi minulle.Oma isäni on retuuttanut korvista ja haukkunut humalassa,ym.En tunne häntä kohtaan rakkautta,en tiedä edes mitä.Välinpitämättömyyttä.
Eräs päivä sai minut ajattelemaan.Poika heräsi aamulla kipuitkua itkien eikä hän voinut kääntää päätään.Muistan,että pikkusiskollani epäiltiin aivokalvontulehdusta ja tämä oli yksi oireista.Olin todella huolissani.Mieheni käytti pojan lääkärillä ja se tunti oli todella pitkä aika odotella.Ajattelin mielessäni etten hermostu enää niin pienestä jos kaikki vain on pojalla hyvin.Tunnin kuluttua poika ja mieheni kotiutuivat.Pojalla oli paha niskakramppi,joka parani kipulääkkeillä.Olin niin helpottunut,että itkin :'( Pojan vakavan sairauden pelko sai minut ajattelemaan omaa käytöstäni.Minunhan se aikuinen pitäisi olla.
 

Yhteistyössä