Koen olevani epäonnistunut äiti. :'( . Ennen kuin meillä oli edes lapsia halusin että kasvattaisimme lapsemme kutn omat vanhempani ovat minut kasvattaneet. Eli paljon rakkautta ja syliä mutta myös niitä rajoja ja kuriakin. Nyt tuntuu että olen viimeisen vuoden mennyt vanhemman lapseni kasvatuksessa ihan metsään :snotty: . Hän on 4,5v. ja omaa tahtoa riittää vaikka muille jakaa. Hän oppi tosi aikaisin puhumaan selkeästi ja onkin verbaalisesti joskus oikein todella ärsyttäväkin.
Meillä on aina hupsuteltu ja leikity lasen kanssa paljon. halittu ja pusittu.
MUTTA.... Valitettavasti olen myös syyllistynyt tukistamiseen ja jatkuvaan huutamiseen, mitkä eivät tilannetta paranna :ashamed: :'(
Meille syntyi toinen lapsi viime syksynä ja siitä asti varsinkin meillä on ollut tosi rankkaa. Kuopuksen kanssa melkein asuttiin ensim. 4kk:tta sairaalassa.
Emme miehen kanssa juurikaan kumpikaan nukkuneet mitään. Itse vielä sairastuin masennukseen.
kaikesta tästä johtuen esikoinen on ollut myös kovilla. Äiti on kokoajan väsy ja hermostunut ja itkuinen. Sydänmeni välillä oikein melkein pakahtuu pelkästä huolesta ja surusta, pelkäen että olemme aiheuttaneet esikoisellemme pysyviä traumoja yms.
Olen yrit. hillitä itseäni , mutta tuntuu että se on NIIN vaikeata kun itsekin tulistun helposti.
Onneksi mieheni oa rauhallisempaa sorttia! Mutta kyllä hänelläkin hermot usein menee kun esikoisemme on niin vilkas.
Joskus ajattelen että onkohan pojallamme joku adhd tai yms.?
Tosin keskittyäkin hän jaksaa esim. kun luetaan kirjaa yms.
Onneksi minulla on nyt lääkitys masennukseen joka auttaa. Mutta huoleni
esikoista kohtaan raastaa sydäntäni jokapäivä, vaikka sen olen osaksi itse käytökselläni aiheuttanut.
Minä todellakin häpeän...
Meillä on aina hupsuteltu ja leikity lasen kanssa paljon. halittu ja pusittu.
MUTTA.... Valitettavasti olen myös syyllistynyt tukistamiseen ja jatkuvaan huutamiseen, mitkä eivät tilannetta paranna :ashamed: :'(
Meille syntyi toinen lapsi viime syksynä ja siitä asti varsinkin meillä on ollut tosi rankkaa. Kuopuksen kanssa melkein asuttiin ensim. 4kk:tta sairaalassa.
Emme miehen kanssa juurikaan kumpikaan nukkuneet mitään. Itse vielä sairastuin masennukseen.
kaikesta tästä johtuen esikoinen on ollut myös kovilla. Äiti on kokoajan väsy ja hermostunut ja itkuinen. Sydänmeni välillä oikein melkein pakahtuu pelkästä huolesta ja surusta, pelkäen että olemme aiheuttaneet esikoisellemme pysyviä traumoja yms.
Olen yrit. hillitä itseäni , mutta tuntuu että se on NIIN vaikeata kun itsekin tulistun helposti.
Onneksi mieheni oa rauhallisempaa sorttia! Mutta kyllä hänelläkin hermot usein menee kun esikoisemme on niin vilkas.
Joskus ajattelen että onkohan pojallamme joku adhd tai yms.?
Tosin keskittyäkin hän jaksaa esim. kun luetaan kirjaa yms.
Onneksi minulla on nyt lääkitys masennukseen joka auttaa. Mutta huoleni
esikoista kohtaan raastaa sydäntäni jokapäivä, vaikka sen olen osaksi itse käytökselläni aiheuttanut.
Minä todellakin häpeän...