Ei minkäänlaista luottamusta omaan lapseen

[häpeä]

Tiedän, että tästä aiheesta lentää kuraa niskaan, kunhan kaikki täydelliset äidit pääsevät neuvoja jakamaan...mutta silläkin uhalla haluan tämän ketjun avata!

Onko täällä ketään sellaista äitiä tai isää, jolta olisi mennyt "yhteys" lapseen syystä tai toisesta?
Tarkoitan lähinnä sellaista vanhemman ja lapsen välistä yhteyttä, joka muodostuu rakkaudesta, huolenpidosta, luottamuksesta ja yhdessäolosta yms.

Itselläni on erityislapsi, johon on viimevuosina luottamus mennyt totaalisesti...vaikka miten haluaisi asioiden olevan toisin ja kaikki tukitoimet on kokeiltu ja tehty, niin silti vaan tuntuu ettei mikään auta eikä riitä =(

Jatkuvasti tulee vain negatiivista palautetta pojasta kaikkialta ja nyt murrosiässä kaikki on vielä satakertaa vaikeampaa...hän ei kunnioita ketään eikä tunne minkäänlaista empatiaa ketään kohtaan, ei kadu mitään eikä osaa ajatella miltä kaikki hänen tekemisensä muista tuntuu.

Oikeastaan nyt on sellainen tunne, että olisipa poika jo täysi-ikäinen, edttä pääsisin tästä helvetistä eroon...tietenkin oma lapsi on lapsi vaikka 50-vuotiaana, mutta silloin hän saisi hävetä itse tekemisiään.

Onko ketään vastaavanlaisessa tilanteessa...nyt nimittäin tarvitsisi vertaistukea =(

 

[Täällä myös]

Mulla sama juttu. Valitettavasti en nyt ehdi tämän enempää kirjoittamaan, mutta palaillaan toisen kerran...

 

[maatuska]

meillä oli kans vaikeeta poikani kans hänen aloittaessaan yläasteen...alkoi lintsaamiset ja kaiken maailman hölmöilyt...joi keskellä päivää ja oli muutenkin ihan kauhee. Karkaili mm. Pari vuotta tätä kesti ja sit otin pojan koulusta pois ja erotin kaveripiiristä. Poika muuttui täysin, nyt iloinen 17-vuotias jolle perhe ja eteenkin pikkuveli on kaikki kaikessa. yhteys meni silloin ihan täysin ja poika oli muutenkin kuin haamu,ei puhunu, ei syöny. Parantuminen alkoi oikeastaan kuin pääsi psykalle kolmen viikon tutkimusjaksolle.

 

[Friidu]

Jostakin lukaisin muutama viikko takaperin, että erityislapsille/häiriölapsille oli auttanut luonnossa olo pitkiä jaksoja, jolloin he olivat rauhoittuneet jo 3 päivän kuluttua.

 

[vierailija R]

En mä ainakaan dumaa sua ja jos joku yrittää heittää kuraa, älä ota sitä itseesi. itellä ei ole murrosikäisiä, mutta kyllä varmasti noinkin voi käydä kenelle tahansa, että luotto menee. Ei siihen tarvita erityislastakaan. Mä jotenkin näkisin, että rajansa se on.. äidinrakkaudellakin. Toivottavasti saisit tilanteeseen jonkun selvyyden ja paranemisen. Voimaannuttamishali

 

[ap]

Oliko teillä sitten kotiopetus järjestettynä ja miten se käytännössä toteutui?
Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa; Koulukoti, Koulun vaihto (sen hyödyllisyyteen ei usko kukaan), Kotiopetus...

Meidän pojalle nuo kaverit ovat aina olleet aivan sairaalloisen tärkeitä =( Tiedän, että murkuille varsinkin aina kaverit on tärkeitä, mutta meidän poika ei malttais koulussa olla kahta tuntia, kun olis niin kiire vaan kavereiden luokse jne. Mikään selittäminen ei pojalle tehoa, vaan hän kun on jotain päättänyt, niin se sitten myös pitää...turhaa yrittävät minä, opettaja, avustajat, lääkärit, perhetyöntekijät yms. pojalle puhua, kun ne kaikuvat kankkulan kaivoon =(

meillä oli kans vaikeeta poikani kans hänen aloittaessaan yläasteen...alkoi lintsaamiset ja kaiken maailman hölmöilyt...joi keskellä päivää ja oli muutenkin ihan kauhee. Karkaili mm. Pari vuotta tätä kesti ja sit otin pojan koulusta pois ja erotin kaveripiiristä. Poika muuttui täysin, nyt iloinen 17-vuotias jolle perhe ja eteenkin pikkuveli on kaikki kaikessa. yhteys meni silloin ihan täysin ja poika oli muutenkin kuin haamu,ei puhunu, ei syöny. Parantuminen alkoi oikeastaan kuin pääsi psykalle kolmen viikon tutkimusjaksolle.