Ei lapsettomuutta, mutta silti adoptiolapsi

Onko ketään, joka olisi adoptoinut lapsen tai suunnittelemassa adoptiota muusta syystä kuin siksi, ettei biologisen lapsen saaminen ole mahdollista? Olenko saanut adoptiosta aivan väärän kuvan, kun usein tuntuu, että adoptioprosessiin ryhdytään vasta hedelmöityshoitojen jälkeen?

Olen pitkään pohtinut adoptiota minulle sopivana tapana perustaa perhe. (Puhun vain itsestäni, koska miehelleni ajatus on vieraampi.) Nyt asiaan perehdyttyäni olen kyllä "palannut maanpinnalle" maailmaparannushaaveistani ja joutunut toteamaan, että adoptoiminen on haastava prosessi (lapsen irrottaminen omasta kulttuuristaan, lapsen mahdolliset kehityshäiriöt ja traumat, taloudelliset asiat). Olen siis miettinyt lähinnä adoptiota ulkomailta, koska suomalaisia adoptiolapsia on käsittääkseni nykyisin hyvin vähän.

Olemme tällä hetkellä yrittämässä biologista lasta, koska se tuntui "helpoimmalta" tavalta perusta perhe, mutta tämä adoptioasia pyörii edelleen mielessäni. Tukiperheeksi ryhtyminen on myöskin ollut ajatuksissani.

Olisi kiva kuulla muiden ajatuksia.

 

Niin tällä hetkellä adoptiolasta täytyy haluta kovasti, että jaksaa odottaa 3-6 vuotta lapsen saapumista. Jos on valmis adoptoimaan vakavasti erityistarpeisen lapsen tai yli 5-vuotiaan lapsen mistä maasta tahansa, niin prosessi voisi lyhimmillään olla noin 2 vuotta.

Meillä motiivinina ei ole lapsettomuus, ja tiedän monia muitakin, joilla on jo useampia lapsia ja silti haluavat adoptoida. Meilläkin siis on jo biolapsia. Jos tällä hetkellä haluaa adoptiolapsen ensimmäiseksi lapseksi ilman lapsettomuus- motiivia, niin luulen, että motiiveja saa perustella aika paljon ja kauan. Ja osa on sitten luovuttanutkin , kun se on tuntunut niin raskaalta. Mutta neuvonta riippuu niin paljon paikkakunnasta ja henkilöstä. Mahdollista se toki on adoptoida suoraan ilman biolasten yritystä, mutta silloin kyllä biolapsi haaveet täytyy olla jo taaksejätettyjä. Teilläkin siis kun lasta nyt toivotte, niin kannattanee aloittaa perheenperustaminen biolapsesta, koska adoptiomaailma on nyt kovin epävarma eikä sitä kautta välttämättä lasta koskaan sitten saavukaan -ei ainakaan vauvaa.

Tukiperheeksi taas pääsee helposti, joten siitä kannattaa ainakin aloittaa, koska tukiperheitä tarvitsevia lapsia on niin paljon jonoissa. Ja lapsethan ovat aina ihania vaikka perhetilanne olisikin vaikea.

 

Niin ja Suomesta on mahdollista adoptoida vain lapsettomuustaustalla. Sijaisperheeksi toki pääsee ilman lapsettomuustaustaakin.

 

Kiitos paljon vastauksestasi, Seelia. On kiva lukea jonkun sellaisen ajatuksia, jolla adoptioprosessi on jo meneillään. Ymmärsin kirjoituksestasi, että teillä on?

Jos tällä hetkellä haluaa adoptiolapsen ensimmäiseksi lapseksi ilman lapsettomuus- motiivia, niin luulen, että motiiveja saa perustella aika paljon ja kauan. Ja osa on sitten luovuttanutkin , kun se on tuntunut niin raskaalta.

Tuollaisen kuvan olen tosiaan itsekin saanut. Tuntuuhan se kummalliselta, että korostetaan oikean perheen löytämistä lapselle ja eikä lapsen löytämistä perheelle ja sitten kuitenkin lapsettomuustausta ratkaisee. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että hyviä perheitä on tarjolla paljon ja lasta pitkään toivoneet haluavat lasta ehkä eniten. Ja ymmärrän toki, että perhe, jossa on vain adoptoituja lapsia voi olla parempi kuin sellainen, johon tuleekin myöhemmin ehkä biolapsia.

Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, en taida olla valmis erityistarpeisen lapsen kasvattamiseen. (Vaikka toki oma biolapsikin voi sellainen olla.) Olen itse kasvanut perheessä, jossa yksi sisaruksistani on ollut lapsesta saakka sairas ja elämä on tosiaan aika erilaista kuin ns. normiperheessä. Eikä pelkästään "rikkaampaa", vaikka toki jollain tapaa sitäkin.

En taida myöskään olla valmis jättämään biolapsihaaveita nyt, kun on kerran vauhtiin päästy, ja odottamaan vuosia ehkä joskus saatavaa lasta. Etenkin kun ikää on jo aika paljon. Sinänsä minulla ei ole mitään "vauvakuumetta" vaan lapsikuume, joten uuden tulokkaan iällä ei olisi väliä.

Juttelen varmaan taas tuosta tukiperheasiasta miehen kanssa. Olisi kiva jotenkin elää jollekulle muullekin kuin itselleen ja olla vaikka viikonloppuvanhempi.

 

Joo, me ollaan prosessissa menossa, lautakunnan jonossa.

Adoption kautta tulevat erityistarvelapset ovat usein onneksi hoidettavissa Suomessa (diabetes, lievä sydänvika, halkiolapsi), eli lapset eivät ole vaikeasti sairaita tai vaikeasti vammaisia.

Tukiperheasiaa voi viedä eteenpäin joko Pelan kautta tai sitten oman kunnan sosiaalityöntekijän kautta. Suosittelen =)

 

Minä haluaisin adoptoida lapsen. Näen, että niin hyvien yhteiskuntien tulisi toimia. Pitää huolta niistäkin lapsista, joilla ei ole kotia (tosin se ei ole mikään edellytys kenellekään) ja voisin adoptoida vaikka yli 5 vuotiaankin.. Minusta adoptioprosessin pitäisi olla helpompi. Onko näissä adoptoimisissa muuten jokin yläikäraja?

 

Jos maailmaa haluaa parantaa, miksi ei sijaisvanhemmaksi? Suomessa on paljon lapsia, jotka tarvitsevat sijaisperhettä.