Tänään saimme varmuuden asiaan,e ttä pienellä vauvanalullamme on anankefalia. Tämä murskasi kaikki ihanat kuvitelmat uudesta vauvasta. Pienen ultrakuva puhui puolestaan karua totuutta ja siihen ei jäänyt mitään tulkinnan varaa. Pienelle ei ole päätä kehittynyt juuri ollenkaan, selkäydinkanava turvonnut, turvotusta myös muualla kehossa, liikkeet vähentyneet huomattavasti ja sydämen syke hidastunut.
Huomenna menen naistenpolille ja tämä koko prosessi laitetaan pikimmiten käyntiin. Keskeytyslupa tulee ehkäpä ensiviikonlopulla tai seuraavan alussa ja parinviikon sisään pitäisi koko prosessi olla ohi, ellei luonto tule väliin sitä ennemmin. Vikkoja ehtii tulla kasaan noin 16.
Ei tällä surulla ole määrää, ei itkulla loppua. 1v8kk tätä rakasta pientä yritettiin alkuun, vihdoin plussa ja sitten kaikki tulee päättymään näin. Meillä on lisäksi vain 1% mahdollisuus saada luomuvauva ja tämä oli sitä. Ei sitä jaksa ymmärtää, miksi näin pitää käydä. Vielä pieni sydän sykki ja tuntuu niin lohduttomalta. Järki sanoo, ettei pikkuisella ole mahdollisuuksia elää, mutta tunteet ei anna periksi, vaan suru valtaa koko kodin.
Onkohan täällä muita, jotka ovat geneettisen keskeytyksen kokeneet? Olen ihan hukassa, pelkään ja en tiedä, miten tästä pääsee ikinä yli. Voinko nähdä pikkuista ja onko edes hyvä nähdä, kun pää kerran lähes kokonaan puuttuu. Kysymyksien meri on päässä todella suuri.
Pakko tästä silti on jotenkin nousta, sillä lapset tarvitsee äitiä kuitenkin ja hyvä onkin että tarvitsevat, että joku pitää arjessa kiinni.
Surumielinen Lumi-Marja
Huomenna menen naistenpolille ja tämä koko prosessi laitetaan pikimmiten käyntiin. Keskeytyslupa tulee ehkäpä ensiviikonlopulla tai seuraavan alussa ja parinviikon sisään pitäisi koko prosessi olla ohi, ellei luonto tule väliin sitä ennemmin. Vikkoja ehtii tulla kasaan noin 16.
Ei tällä surulla ole määrää, ei itkulla loppua. 1v8kk tätä rakasta pientä yritettiin alkuun, vihdoin plussa ja sitten kaikki tulee päättymään näin. Meillä on lisäksi vain 1% mahdollisuus saada luomuvauva ja tämä oli sitä. Ei sitä jaksa ymmärtää, miksi näin pitää käydä. Vielä pieni sydän sykki ja tuntuu niin lohduttomalta. Järki sanoo, ettei pikkuisella ole mahdollisuuksia elää, mutta tunteet ei anna periksi, vaan suru valtaa koko kodin.
Onkohan täällä muita, jotka ovat geneettisen keskeytyksen kokeneet? Olen ihan hukassa, pelkään ja en tiedä, miten tästä pääsee ikinä yli. Voinko nähdä pikkuista ja onko edes hyvä nähdä, kun pää kerran lähes kokonaan puuttuu. Kysymyksien meri on päässä todella suuri.
Pakko tästä silti on jotenkin nousta, sillä lapset tarvitsee äitiä kuitenkin ja hyvä onkin että tarvitsevat, että joku pitää arjessa kiinni.
Surumielinen Lumi-Marja