Meillä esikoinen lähestyy puolentoista vuoden ikää, joten kysymyksiä pikkusisaruksesta satelee säännöllisesti. Ei niinkään lähipiiriltä (ovat sen verran fiksuja), mutta puolitutuilta. Tähän asti olen yrittänyt vältellä ja kierrellä, mutta olen nyt alkanut kypsytellä ajatusta siitä, että töksäytän uteliaille tosiasiat päin näköä. Luulisi loppuvan utelut siihen, kun kuulevat, ettei lapsia niin vain tilata. Pienen itkun voisi tirauttaa vielä sinetiksi, ei edes tarvitsisi teeskennellä.
Hyväähän kyselijät kai tarkoittavat, eivätkä tietenkään voi tietää meidän haastaista ko alueella. Itse alkaa vain olla niin herkillä, kun kuukausi toisen jälkeen saa pettyä, että aihe nostaa tunteet pintaan. Mutta ei se muiden vika ole, joten avaudun mielummin tänne, kuin viattomille työ- ja muille tutuille.
Niin ja tosiaan, lähipiiri ei tiedä, että yritämme - arvailee ehkä. Jotenkin ajattelen, että pettymys on helpompi kestää yksin, kuin että se pitäisi vielä joka kuukausi jakaa läheisten kanssa, puhua auki, ja huolehtia heidän "lohduttamisestaan" ja tietyllä tavalla "sietää" hyvää tarkoittavat pahoittelut ja rohkaisevat "kyllä se siitä" -kommentit. Ymmärtääköhän kukaan, mitä tarkoitan..?