Avioero, liian heppoisin perusteinko?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja puuh
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
P

puuh

Vieras
Olemme alkaneet seurustella suht nuorina n.19-vuotiaina, yhdessä olemme olleet 10-vuotta. Meillä on 2 yhteistä lasta. Suhteessa on mennyt jo pari vuotta huonosti, yrityksistä huolimatta. Nyt kun on ero tulossa, on sukulaiset sanonut että etteköhän te nyt eroa liian helposti, kun mieskin on niin hyvä, mukava ja kilttikin.

Emme ole viettänyt yhteistä aikaa, vaikka le sitä järjestänyt, mutta mies on mielummin lähtenyt ryyppäämään kavereidensa kanssa, kun esim viettänyt kanssani koti-iltaa kahdestaan. Mies on lähes aina omien harrastuksiensa parissa, joten yhteistä aikaa ei ole. Monta kertaa keskustelimme(tai minä lähinnä sanoin), että suhteen eteen täytyy tehdä töitä, että suhde pysyy hyvänä ja toimii, no sekin yrittäminen jäi yksipuoliseksi(tämä toistunut useita kertoja, mies on luvannut että yritetään, mutta päivän jälkeen sekin unohtuu).

En jaksa sitä, että olen nykyään jatkuvasti pahalla päällä, miehen naamakin ärsyttää ihan suunnattomasti. Ei kuuntele yhtään mitä änelle sanotaan, vaan kaiken saa toistaa tuhanteen kertaan niinkuin jollekkin dementikolle. Nyt olen vaan niin loppu. Ja minusta ei ole mitään järkeä enää edes yrittää, kun sekin yrittäminen jäisi taas parin päivän mittaiseksi. Ei ole kivaa, kun vain minä huomioin miestä, järjestän hänelle vaikka mitä yllätyksiä jne. enkä itse saa mitään, vaikka olen sanonut, että hieronta olisi ihan kiva silloin tällöin.

Päkko jonnekkin purkaa, kun ahdistaa, ja mietin, että onko vika vain minussa? Kun kaikkien mielesä mies on niin hyvä ja ihana!
 
Itse sen tiedät onko ero oikea päätös. Ei muut voi ottaa siihen kantaa. Jos luulet, että elämäsi on helpompaa/hauskempaa ilman miestä niin kai sitten kannattaa erota.
 
[QUOTE="mimmi";28265898]Itse sen tiedät onko ero oikea päätös. Ei muut voi ottaa siihen kantaa. Jos luulet, että elämäsi on helpompaa/hauskempaa ilman miestä niin kai sitten kannattaa erota.[/QUOTE]

no en hauskemmasta tiedä, mutta helpompaa se olisi. Ja ei kai siinä muu auta, kun toinen ei yritä. Mun mielestä sukulaisten ei kannattaisi kauheasti laukoa niitä mielipiteitään, kun eivät tiedä miten asiat oikeasti ovat tekisi mieli sanoa asioiden oikea laita, mutta olen ajatellut etten ole velvollinen heille selittelemään.
 
Kuten sanottu, itse sen tiedät. Minäkin olen sukulaisten mielestä varmaankin eronnut liian heppoisin perustein. En itsekään osaa suurinta syytä sanoa. Yhdessä oltiin 8v ja erosta 3v. En ole katunut, eroa mietin vuosia ja lopussa olin niin pahalla päällä kokoajan että oli suuri helpotus kun mies kertoi suudelleensa toista ja siitä se sitten lähti. Tämä ei edes katunut, ei tuntenut tekoa vääräksi, eikä se muakaan haitannut, havahdutti vain ymmärtämään suhteen tilan, sen että kaikki oli kuollut väliltämme kauan sitten. Meillä ei ollut läheisyyttä, ei seksiä, ei mitään yhteistä muutakuin koti ja lapset. Rakkaudesta ei puhuttu koskaan. Oltiin vain teininä totuttu toisiimme ja jotenkin koettiin että meidän pitää mennä naimisiin ja tehdä lapsia jne.
 
:hug:

Itsehän te siitä erostanne päätätte eivätkä sukulaisenne saati muut ulkopuoliset ihmiset. Mielipiteitä ja ääneen pohtimisia nyt varmasti tulee mutta ei niihin tarvitse kompastua eikä lähteä tulkitsemaan. Itse olet liittoasi elänyt ja kokenut ja tiedät, mitä elämältäsi ja parisuhteeltasi haluat, eikä sinun todellakaan tarvitse lähteä ratkaisujanne erikseen perustelemaan ja vakuuttelemaan.

Ulkopuolisten määritelmät - hyvä, kiltti ja kiva - ei paljoa lämmitä suhteessa, jos kokee jäävänsä yksinäiseksi ja tyydyttämättä. Voimia sinulle tilanteeseenne!
 
Kuten sanottu, itse sen tiedät. Minäkin olen sukulaisten mielestä varmaankin eronnut liian heppoisin perustein. En itsekään osaa suurinta syytä sanoa. Yhdessä oltiin 8v ja erosta 3v. En ole katunut, eroa mietin vuosia ja lopussa olin niin pahalla päällä kokoajan että oli suuri helpotus kun mies kertoi suudelleensa toista ja siitä se sitten lähti. Tämä ei edes katunut, ei tuntenut tekoa vääräksi, eikä se muakaan haitannut, havahdutti vain ymmärtämään suhteen tilan, sen että kaikki oli kuollut väliltämme kauan sitten. Meillä ei ollut läheisyyttä, ei seksiä, ei mitään yhteistä muutakuin koti ja lapset. Rakkaudesta ei puhuttu koskaan. Oltiin vain teininä totuttu toisiimme ja jotenkin koettiin että meidän pitää mennä naimisiin ja tehdä lapsia jne.

tuntuu aika samalta. En kestä itseäni, kun olen jatkuvasti pahalla päällä, saatan sanoa pahastikkin. Ei ole mielestäni reilua että mies tai ketään joutuu kestämään tällaista. En ole onnellinen.
 
ja jotenkin kovin syyllinen olo lasten takia :( tuntuu että minun pitäisi olla huonossa suhteessa vain heidän takia.



Lapset kyllä vaistoavat hyvin varhaisessa vaiheessa, ovatko vanhemmat onnellisia parisuhteessaan, joten siihen nähden älä suinkaan tunne syyllisyyttä siitä, että itse haluat olla onnellinen. Onnellisen vanhemman seurassa lapsikin voi hyvin. Toki varmasti surullisia ovat erostanne kuten te aikuisetkin mutta lapset sopeutuvat eron jälkeiseen elämään nopeastikin, kun vanhempien välinen jännite on pois.
 
tuntuu aika samalta. En kestä itseäni, kun olen jatkuvasti pahalla päällä, saatan sanoa pahastikkin. Ei ole mielestäni reilua että mies tai ketään joutuu kestämään tällaista. En ole onnellinen.

Minä kysyin mieheltä silloin että haluaisitko vielä yrittää? Sanoi että lasten takia tympäsee ja niiden takia voisikin yrittää jotain tehdä. Mutta mulle se oli tieto, että minulla ei ole väliä, minun takiani olisi pitänyt haluta vielä. Jonkun aikaa meni kriiseillessä eroa ja yksin asumista, mutta se jatkuva ärtyisyys oli heti poissa kun erilleen muutettiin.
 
Lapsista vielä. Kyllä se kirpaisee useinkin edelleen kun lapsilla on vaikka isäänsä ikävä ja kun miettii ettei ole osannut tarjota näille ehjää perhettä. Että sitä on tullut mietittyä ja sen on tajunnut vasta viime aikoina miten paljon omat ratkaisut vaikuttaa lasten koko loppuelämään.
 
Lapset kyllä vaistoavat hyvin varhaisessa vaiheessa, ovatko vanhemmat onnellisia parisuhteessaan, joten siihen nähden älä suinkaan tunne syyllisyyttä siitä, että itse haluat olla onnellinen. Onnellisen vanhemman seurassa lapsikin voi hyvin. Toki varmasti surullisia ovat erostanne kuten te aikuisetkin mutta lapset sopeutuvat eron jälkeiseen elämään nopeastikin, kun vanhempien välinen jännite on pois.

oletko sinä psykologian ammattilainen aj perehtynyt erityisesti lapsiin? vai millä ammattitaidolla lauot näitä muka totuuksia? sitähän on mm. tehty 25vuoden tutkimus jossa on seurattu ero perheiden lapsia ja verrokkeja tuon ajan.. ja tutkimustulokset yllättävää(yllättää sinut) puhuu kyllä täysin päinvastaista mitä sinä! ei lapsilla ole mitään ihme vaistoa.. heille on tärkeää oma perhe,turvallisena jatkuva samanlainen arki, sillä ei ole merkitystä nukkuuko isä ja äiti edes samassa vuoteessa. se on pienempi paha lapsen näkökulmasta kuin mitä ero on!

ero ei ole väliaikainen kriisi lapsen elämässä,vaan koko loppuelämän muuttava asia. tämä vaikuttaa mm. ja ennenkaikkea juuri siihen millaisia ihmissuhteita lapsi luo nuorena aikuisena.. eroaminen tulee yllättäen hyväksi toiminta tavaksi,ihmissuhteita leima tietynlainen turvattomuus.

toki tämä ero vaikuttaa lapseen eron hetkenä, hänen perusturvallisuuden tunne järkkyy! Lapsi elää elämäänsä olettaen että se jatkuu samanlaisena, ero on siis kaikilla tavoilla turvallisuuden tunnetta järkyttävä.

mutta niin täytyyhän äidin saada olla YKSIN, ilman miestäm, paljonko hänellä sitten on niitä asioita mitä kaipaa? ei yhtään.
 
No sanoisinko nyt vaikka niin, että tuohonhan kaikki hoitamattomat suhteet päätyvät. Eikä mielestäni ole oikein järkevää käyttää sitä eroperusteena ennen kuin on oikeasti yritetty ammattivoimin korjata asiaa, pitemmän kaavan kautta. Sen mielestäni vanhemmat ovat lapsilleen velkaa.
 
No sanoisinko nyt vaikka niin, että tuohonhan kaikki hoitamattomat suhteet päätyvät. Eikä mielestäni ole oikein järkevää käyttää sitä eroperusteena ennen kuin on oikeasti yritetty ammattivoimin korjata asiaa, pitemmän kaavan kautta. Sen mielestäni vanhemmat ovat lapsilleen velkaa.

Olen miehelle ehdottanut useasti, mutta hän ei halua ammattilaiselle. Vaikea se on kai yksin mennä, eipä siitä kunnon hyötyä olisi? En ymmärrä: muka rakastaa minua, eikä halua luopua minusta, muttei ole valmis tekemään mitään suhteen eteen.
 
Onko sulla mitään omaa? Harrastuksia, kavereita? Jotain kivaa sullakin pitäisi olla, niin mieli pysyisi parempana ja olisi aihetta iloon, etkä pettyisi, kun mies ei ehdi antaa sinulle riittävästi huomiota.
 
[QUOTE="vieras";28266143]Onko sulla mitään omaa? Harrastuksia, kavereita? Jotain kivaa sullakin pitäisi olla, niin mieli pysyisi parempana ja olisi aihetta iloon, etkä pettyisi, kun mies ei ehdi antaa sinulle riittävästi huomiota.[/QUOTE]

on mulla kavereita ja harrastuksia, käyn töissä jne. En tarkoita että jatkuvasti pitäisi saada huomiota, mutta kyllä esim kerran viikossa olisi kiva(edes istua vierekkäin sohvalla). Kun on ollut ilman huomiota ja läheisyyttä vuosia niin tuntuu että mies on pelkkä kämppis.
 
Niin ja yrittää olisi voinut jo vuosia sitten. Totta puhuen en edes tiedä jaksanko enää yksin yrittää, tai edes yrittää vaikka mies yrittäisi tällä kertaa- tuntuu että olisi jo liian myöhäistä. Kyllä ne tunteet pikkuhiljaa kuolee kun tällainen vain jatkuu ja jatkuu.
 
[QUOTE="vieras";28266175]Mutta miksi olet jatkuvasti pahalla päällä? Oikeastiko se johtuu miehestä?[/QUOTE]

kyllä johtuu miehestä. Jos mies on esim. mökillä kavereidensa kanssa koko viikonlopun ja minä lasten kanssa kotona, niin ei ole tollasta tunnetta ollenkaan.
 
Niin ja yrittää olisi voinut jo vuosia sitten. Totta puhuen en edes tiedä jaksanko enää yksin yrittää, tai edes yrittää vaikka mies yrittäisi tällä kertaa- tuntuu että olisi jo liian myöhäistä. Kyllä ne tunteet pikkuhiljaa kuolee kun tällainen vain jatkuu ja jatkuu.

No, miksi et ole tehnyt asialle aikaisemmin jotain? Mun mielestä valittaminen on turhaa, itsehän päätät kuinka kauan olet suhteessa joka on onneton. Ja kun jankkaaminen ei auta (kun toinen ei halua tai osaa kommunikoida), niin aina voi lähteä suhteesta.
 
[QUOTE="vieras";28266194]No, miksi et ole tehnyt asialle aikaisemmin jotain? Mun mielestä valittaminen on turhaa, itsehän päätät kuinka kauan olet suhteessa joka on onneton. Ja kun jankkaaminen ei auta (kun toinen ei halua tai osaa kommunikoida), niin aina voi lähteä suhteesta.[/QUOTE]

olen odottanut, että mieskin yrittäisi- turhaan. Aina voi lähteä, mutta ainahan täälläkin toitotetaan että pitää yrittää ja yrittää, eikä antaa helpolla periksi. Olen ilmeisesti noudattanut tuota neuvoa turhaan...
 
[QUOTE="a.p";28266191]kyllä johtuu miehestä. Jos mies on esim. mökillä kavereidensa kanssa koko viikonlopun ja minä lasten kanssa kotona, niin ei ole tollasta tunnetta ollenkaan.[/QUOTE]
Okei, oikeilla jäljillä ollaan. Osaatko miettiä, mikä miehessä saa sinut pahalle tuulelle. Odotatko häneltä jotain? Entä jos hän tekisikin niin, kuin odotat? Olisiko asiat silloin kunnossa.

Joka tapauksessa on varmasti niin, että tuskin voit muuttaa miestä. Itseään voi muuttaa helpommin, mutta eri asia on, haluaako sitä tehdä.
 
[QUOTE="vieras";28266239]Okei, oikeilla jäljillä ollaan. Osaatko miettiä, mikä miehessä saa sinut pahalle tuulelle. Odotatko häneltä jotain? Entä jos hän tekisikin niin, kuin odotat? Olisiko asiat silloin kunnossa.

Joka tapauksessa on varmasti niin, että tuskin voit muuttaa miestä. Itseään voi muuttaa helpommin, mutta eri asia on, haluaako sitä tehdä.[/QUOTE]

Jos hän tekisi niinkuin odotan, eikä vaatimuslistani ole mitenkään mahdoton tai pitkä, niin olisin kyllä onnellinen(tai en tiedä saisiko tuo mies minua enää onnelliseksi, niin paljon olen joutunut pettymään).

Itseäni olen aina syyttänyt kaikesta, mutta en enää. Minä olen kaikkeni tehnyt, mutta enää en tee. Ei se todellakaan riitä, että yksin yrittää suhteessa ja toinen ei tee mitään, ja en meinaa enää tyytyä p*skaan kohteluun.
 
[QUOTE="vieras";28266249]Mitä merkitystä sillä on, mitä sukulaiset sanovat??[/QUOTE]

ei kai mitään...

No, monta vuotta palstalla sanottiin ettei kukaan kattois tollasta miestä, ja ihmeteltiin miksi minä niin sinnikkäästi yritän.
 

Yhteistyössä