A
ap
Vieras
Olen 28-vuotias ja olen tällä hetkellä elämäni ensimmäisessä kunnollisessa parisuhteessa. Minulla on parisuhteista siis aika vähän kokemusta.
Kaipaan nyt ennen kaikkea vertaistuksea, puhukaa mulle nyt järkeä ja kuin sisko siskolle.
On tullut tilanne että näen etten ainakaan tässä suhteessa onnellisemmaksi muutu. Miehellä ja minulla on täysin erilaiset toiveet tulevaisuuden kannalta, mies haluaa elää ja asua helsingin ydinkeskustassa nyt ja aina, itse mieluiten maalla omakotitalossa.
Kommunikaatio ei toimi, mies on äärimmäisen mustavalkoinen ja jyrkkä ihminen, itse laajasti ajatteleva, lempeä ihminen.
Minulla on miestä kohtaan vakavaa luottamuspulaa josta en tiedä pääsenkö ikinä yli. Tähän luottamuspulaan ei liity toista naista eikä pettämisjuttuja, se yksi hyvä puoli onkin siinä että en usko että ikinä kykenisi minua pettämään siinä mielessä.
Miehessä on hyviä puolia ja huonoja puolia. Mutta järkevästi ajatellen näen että en siis tule onnellisemmaksi, olemme liian erilaiset. Tunteella ajatellen kuitenkin rakastan kovasti ja toivon että mies fiksuuntuisi tulevaisuudessa kun ikää tulee ja miehinen "uho" laantuu. Jo osoittanut yllättävän fiksuuden merkkejä monissa asioissa jotka olisivat olleet mahdottomuuksia suhteen alussa.
Uskon vakaasti että jos minulla olisi enemmän mieskokemusta ja kokemusta suhteista kykenisin tekemään järkipäätöksen ja lopettamaan suhteen. Nyt taas minusta tuntuu ettei minulla ole mitään kouriintuntuvaa jonka perusteella näkisin että elämä jatkuu suhteen jälkeenkin. Ulkonäköni puolesta minun ei tarvitse pelätä ja tiedän että löytäisin kyllä uuden suhteen ja uuden miehen.
Mutta kokemusta lähtemisasioista ei ole, selviytyisinkö? Voisinko ihastua uuteen miehen jos eroan vain järkisyistä ja rakastan edelleen exää?
Miten neuvoisitte? Oletko itse eronnut monta kertaa? Miten pitkistä suhteista? Rakastitko vielä suhteen päättyessä ja milloin se rakastaminen sitten loppui?
Olen ihan ymmälläni
Kunpa olisin aloittanut seurustelut jo teininä niin olisi fiksumpi...
Kaipaan nyt ennen kaikkea vertaistuksea, puhukaa mulle nyt järkeä ja kuin sisko siskolle.
On tullut tilanne että näen etten ainakaan tässä suhteessa onnellisemmaksi muutu. Miehellä ja minulla on täysin erilaiset toiveet tulevaisuuden kannalta, mies haluaa elää ja asua helsingin ydinkeskustassa nyt ja aina, itse mieluiten maalla omakotitalossa.
Kommunikaatio ei toimi, mies on äärimmäisen mustavalkoinen ja jyrkkä ihminen, itse laajasti ajatteleva, lempeä ihminen.
Minulla on miestä kohtaan vakavaa luottamuspulaa josta en tiedä pääsenkö ikinä yli. Tähän luottamuspulaan ei liity toista naista eikä pettämisjuttuja, se yksi hyvä puoli onkin siinä että en usko että ikinä kykenisi minua pettämään siinä mielessä.
Miehessä on hyviä puolia ja huonoja puolia. Mutta järkevästi ajatellen näen että en siis tule onnellisemmaksi, olemme liian erilaiset. Tunteella ajatellen kuitenkin rakastan kovasti ja toivon että mies fiksuuntuisi tulevaisuudessa kun ikää tulee ja miehinen "uho" laantuu. Jo osoittanut yllättävän fiksuuden merkkejä monissa asioissa jotka olisivat olleet mahdottomuuksia suhteen alussa.
Uskon vakaasti että jos minulla olisi enemmän mieskokemusta ja kokemusta suhteista kykenisin tekemään järkipäätöksen ja lopettamaan suhteen. Nyt taas minusta tuntuu ettei minulla ole mitään kouriintuntuvaa jonka perusteella näkisin että elämä jatkuu suhteen jälkeenkin. Ulkonäköni puolesta minun ei tarvitse pelätä ja tiedän että löytäisin kyllä uuden suhteen ja uuden miehen.
Mutta kokemusta lähtemisasioista ei ole, selviytyisinkö? Voisinko ihastua uuteen miehen jos eroan vain järkisyistä ja rakastan edelleen exää?
Miten neuvoisitte? Oletko itse eronnut monta kertaa? Miten pitkistä suhteista? Rakastitko vielä suhteen päättyessä ja milloin se rakastaminen sitten loppui?
Olen ihan ymmälläni
Kunpa olisin aloittanut seurustelut jo teininä niin olisi fiksumpi...