Auttaako enää muu kuin ero?

[entinenkö]

Meillä menee huonosti. Mies menee miten huvittaa, ei hoida vauvaa melkein ollenkaan, ei huomioi minua, ainut asia millon minut huomioi, on: "otatko suihin". Jos joskus on vauvan kanssa vähän aikaa, hänellä meinaa mennä hermo jos vauva huutaa. jos pyydän katsomaan vauvaa että kerkeän esim tehdä kotitöitä, hän istuu katsomassa tv:tä tai koneella, vauva on lattialla yksin ja jos meinaa kitistä niin tokasee vaan "vittu" tai pistää tutin suuhun tms. Muita kun on paikalla, esittää oikeen iloista ja ihanaa isää joka tykkää hoitaa lastaan jne. Sitten hän valittaa jos en ole kerennyt tiskata ja pestä pyykkiä yms. "Sullahan täällä on aikaa kun oot vaan kotona vauvan kanssa ja mä oon töissä".

Jos alan puhumaan, etten enää jaksa tällaista suhdetta, hän on hetken aikaa oikein kiltti. "Totta kai, mä ainakin rakastan teitä ja haluan elää teiän kans, kyllä mä nyt rupeen hoitamaan vauvaa enemmän, tehdään monta lasta ja hankitaan oma talo". Jos jutellaan asiasta, sovitaan kaikkea että hänkin hoitaa vauvaa ja minä saan vähän enempi omaa aikaa että kerkeän vähän levähtää muutenkin kuin vauvan nukkumaanmenon jälkeen (ei päivisin nuku paljoakaan) niin sitten menee pari päivää tai viikon verran hyvin ja taas alkaa sama homma.

Sitten mies myös valittaa siitä että hermostun helposti ja valitan koko ajan. Hän on tosi ilkeä suuttuessaan, haukkuu rumasti. Sellainen hän on ollut jo kauan. ja nyt, en tiedä, miksi tuon ihmisen kanssa edes halusin lapsia. Sitä nyt on myöhäistä miettiä. enkä kuitenkaan todellakaan kadu sitä että lapsen saimme, koska lapsi on aivan ihana ja rakas minulle. Käy vain sääliksi lasta, kun isä ei vaikuta välittävän yhtään.

Minä en ennen haukkunut miestäni tai mennyt henkilökohtaisuuksiin. mutta nyt, kun mies on niin kauan jatkanut riitojen aikana haukkumista, se on "tarttunut" minuunkin. Sitten hän "surullisena" minulta kyselee, miksi sanoin niin rumasti.

En siis kuvittelekaan olevani mikään täydellinen. On mussakin vikaa mutta ei mun hermot kestä tätä.

En mä enää tiedä auttaako tähän mikään vai onko pakko lähteä. Toisaalta, nyt on monesti käynyt mielessä että haluaisin erota ja joskus ehkä tavata miehen joka näyttääkin välittävänsä minusta ja lapsesta. Mutta toisaalta jotenkin rakastankin miestä. Ja mietin muiden mielipidettä vaikkei saisi. siis tyyliin että mithän kaikki ajattelisivat jos eroaisimme. Ja mitä jos jäisin sitten yksin lapsen kanssa. Jne..
Anteeksi pitkä selostus, toivottavasti joku jaksoi lukea.
Mistä voi saada apua tähän vai voiko mistään? Sanokaa mulle, mitä kokeilen vielä, mikä on viimeinen keino ennen eroa? haluaisin vielä yrittää mutta en jaksa kauaa.

 

[.....]

Kuulosti aivan samalta kuin mun ex en päässyt eroon ennen kuin erehtyi pettämään mua. Sitä ennen yritin ja yritin...

 

[khg]

Meinasinkin kysyä että eikö noita piirteitä ollut miehessä ennen lapsen hankintaa vaan piti vaan äkkiä saada lapsi?
Ainakaan niitä ei missään nimessä kannata tehdä tuohon lisää.
Sopikaa miehen kanssa selvästi ajat milloin kukakin hoitaa lasta ja tekee muuta kotihommia ja sitten niistä ei lipsuta viikon kuluttua.
Jollei auta, ei sitä kannata tuollaiseen suhteeseen jäädä, missä mies halveksii käytöksellään jo omaa lastaan.

 

[:::]

Voi ei. Kuulostaa tuosta osa niin tutulta.. Naista ei arvosteta kun "on vaan kotona vauvan kanssa". Ja sit kaikki mahdolliset muut kotityöt päälle... Itellä välillä ihan paska olo. Mutta kyllä mun mies silti on lapsen kanssa jos vaan pitää mun mennä johonkin. Sun pitää tehdä sun miehelle selväks,että se on teidän lapsi...ei vaan sun ja silloin molemmat kansaa vastuun!!! '
Tsemppiä... Ja muista tehdä sellaiset ratkaisut, mitkä on sulle ja vauvalle parasta... kunnioita itseäs!!

 

[hej]

kyllä ero voi olla hyvä vaihtoehto. meilläkin mies on aina nenä kiinni kannettavassaan, mutta lapset ovat jo isompia, joetn lienee lunnollista, että ei jaksa enää aina olla hurmioitunut lapsistaan, kun on ollut vanhempi jo yli 10 vuotta. eikä esitä kyllä suvullekaan sen kummempaa.

 

["Höpsö"]

Meillä menee niin että ei ole vielä lapsia, mutta niistäkin on puhuttu. Viime aikoina olen ollut todella herkkä kiukustumaan asioista. Epäilen syynä isä-tytär suhdettani, jossa koen aina arvostelua. Myös äitini altistuu tälle, isässäni on narsistisia piirteitä. Hän hallitsee ja vahtii toisia niin menoineen kuin tuloineen, ei koskaan pyydä anteeksi jos on ollut väärässä ja vaatii itselleen kunnioitusta ja ihailua. Toisten ollessa paikalla hän on aivan ihanne ihminen, huumorintajuinen ja iloinen.
Oma mieheni on myös muuttunut siitä suloisesta erilaiseksi. Hän ei ole kuin isäni, mutta jos hän esim mainitsee etten voi juoda olutta koska siinä on kaloreita, otan sen hlökohtaisesti. Silloin harvoin kun ostan karkkia, hän saattaa kauhistella miten voin syödä sitä. Itse vetelee cokista joka pv, syö herkkuja silloin kun huvittaa. Kokoni oli aiemmin 36/38. Nyt se on 34/36. Mieheni sen sijaan on saanut muutaman lisäkilon. Hänen mielestään kommentointi on vain vitsailua, minusta se ei ole enää hauskaa. Lisäksi hän saa kiukutella ja olla vihainen, mutta minulla ei ole siihen oikeutta. Myönnän että olen itsepäinen, niin on hänkin. Myönnän myös että olen välillä pikkusieluinen kiukuttelujeni kanssa, mutta en pysty hallitsemaan sitä. Koen kaiken arvostelun yleensä negatiivisena minua kohtaan.
Eilen mieheni uhkasi minua erolla, koska hän puhui minulle kovalla äänellä mäkättäen ja seuraavaksi hänen mielestään minulla ei ollut siitä oikeutta suuttua. Kysyin häneltä mikä helvetti siinä on että hän puhuu minulle välillä kuin olisin idiootti. Hänen mielestään se on vain hänen tapansa sanoa asioita, eikä tarkoita sillä pahaa. Minulla on "reikä" päässä hänen mielestään. Kun sanoin hänen ero ehdotukseen että sitten teemme näin, en jaksa tälläista enää, hän perui puheensa. Kai säikähti. Sen tiedän että hänen aikaisemmat naisensa ovat olleet sellaisia, joille pitää kertoa mitä tehdä ja jotka ovat antaneet hänen tehdä seurusteluaikoinaan miten hän on halunnut. Minun mielestäni me olemme tasavertaisia ja samat "säännöt" koskevat molempia. Rakennamme taloa, jota olen sisustanut yksin. Mieheni on töissä, niin minäkin, mutta tuntuu että minua arvostetaan vain kun saan aikaiseksi jotain mikä edustaa/ hyödyttää häntä. Olen koettanut asiasta puhua, mutta hänestä asiat ei ole niin. Haluaisin pelastaa suhteen, en tiedä miten. Hänessä on kuitenkin myös paljon hyviä puolia. Olisi myös mukava oppia hillitsemään omaa hermostumistani, etten olisi aina niin herkkä joka asiaan.