Asioita, joita teit/ et tehnyt ennen lasta?

[Marakatti]

Ihan kaikkee mitä nytki. En muista muuta. Onhan siitä aikaa jo kohta 17v. Tai, no, sillon mulla oli vielä mies. Enää ei ole olli vuosiin

 

["vieras"]

Lapsettoman korviin kuulostaa.. aivan kauhealta. Olette luopuneet kaikesta kivasta ja saaneet tilalle siivousta, ruoanlaittoa ja univelkaa. Valinta, jota en vain pysty käsittämään!

En tiedä muista, mutta minulla ainakin on niin osallistuva isäkin perheessä että en ole luopunut juuri mistään. Tai mistään sellaisesta, mitä kaipaisin.

Ap:n listasta kohdaltani on tippunut sarjojen katselu, ei muu. Junnaavia juonikäänteitä ei ole ikävä. Sen sijaan panostamme elokuviin. Kynsiäkin voin lakata päivänvalossa ja pitkät ovat edelleen. Itse asiassa kynsilakkojen hamsteroinnin aloitin vasta viime vuosina. Vaikka olisi huono hiuspäivä niin kynnet on aina huolitellut. (kunnolliset lakat kestävät tiheääkin vesi-saippuapesua).

Lasten myötä lisää on tullut niin paljon: tavallinen kävely paikasta toiseen onkin seikkailu, jossa riittää ihmeteltävää. Lasten näkökulmasta tarkasteltuna maailma on hämmästyttävä paikka. On mahtavaa huomata lasten oivalluksia, kehitysaskelia, olla ylpeä ja iloita toisen puolesta. Vaikka se toisen surun tietäminenkin on rankkaa, yhteyden tunne on ihan voittamaton.

Lapset auttavat itseäkin kehittymään. He kysyvät ja kyseenalaistavat, ehdottavat ja kehuvat estottomasti. Tyttölasten äitinä olen löytänyt itsestänikin naisellisemman puolen ja huomasin eilen tilanneeni Ellokselta 4 vaaleanpunaista yläosaa - ihan vain itselleni!

 

[Peyote]

Ajoin mopolla. Kuljin ulos ja sisään yläkerran ikkunasta. Joo sain lapsen aika nuorena. Ehkä mun poika vois opettaa mua skeittaamaan tänä kesänä.

 

["vieras"]

Mutta kun kukaan ei ikinä kerro, mitä se on mitä sitten saa "älyttömästi takaisin". Siksi se kuulostaa lapsettoman korviin vain joltakin kliseeltä, jolla lohdutellaan itseä ja samassa tilanteessa olevia... Että "onhan tässä myös hyvät puolensa", kun on tabu sanoa että ei muutes ole, väärä valinta tuli tehtyä mutta koska se on peruuttamaton niin pakko uskotella itselleenkin että se olikin oikea.

Joku "lapsen hymy" kun kuulostaa todella mitättömältä palkkiolta, kun ei sille itse laske juuri mitään arvoa (se hymy kun on pelkkää eloonjäämisbiologiaa, hymyllä vauva/lapsi varmistaa sen että saa vanhemmaltaan hoivaa. Sen takana ei ole mitään oikeaa tunnetta tai rakkautta).

En minäkään ennen lapsia laskenut lasten hymylle mitään arvoa, itseasiassa en outojen lasten hymyille laske vieläkään. Mutta se tunne, joka tulee kun oma lapsi mulle hymyilee, ei sitä voi sanoin kuvata vaan se pitää kokea. Joo, klisee se on tuokin, mutta eipä sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Mitään lapsirakasta ihmistä minusta ei ole tullut nytkään, vaikka omia lapsia on, mutta omia ja sisarusteni lapsia kyllä rakastan yli kaiken.

Ja antavathan ne tekemistä ihan eri tavalla, ei tule tylsiä hetkiä kun aina löytyy jotain johon lapsi tarvitsee kaveria. Ja vanhetessaan antavat seuraa, itsellänikin oli tapana täysikäisyyden saavuttua kokoontua kavereiden kanssa meidän porukoille istumaan iltaa, he kun tykkäsivät nuorisosta ja kaikki tykkää heistä.

Mutta joo, oman lapsen rakkaus (ihan oikeaa se on ) vaan on niin pyyteetöntä, eipä sellaista toiselta ihmiseltä voi saada.

 

[lucifer]

teen samoja asioita edelleen mitä tein ennen lapsiakin, se mikä on muuttunut on että lapset osallistuvat niihin juttuihin mukana.

 

[Minna77]

[QUOTE="vieras";28418713]Ja se ON kauheaa! Ensimmäisen vuoden ajan, ihan persiistä vielä kun imettää ja kaikkea. Siis mun mielestä. Nyt toinen lapsemme on 2,5v ja hänen osaltaan pahin on selätetty, uhmaikä tosin menossa mutta on lastenleikkiä vauvavuoteen verrattuna. Toinen lapsi on vasta 3kk, joten se helvetti on täällä nyt jälleen menossa. Onneksi tiedän sen olevan ohimenevää ja vauvelin hymyt keventävät tätä taakkaa, mutta vasta aika tekee tehtävänsä.
......
[/QUOTE]

Samat tuntemukset täälläkin. Siis, vanhimman kanssa on jo helpompaa; poika on kohta 3,5v:n kanssa. Pienin on 1v4kk, ja rankin vaihe (tähänastisista) menossa. Jos menee samanlailla kuten isoveljensä kanssa, niin vuosi vielä, niin alkaa helpottamaan...

Ennen lapsia:
- luin minäkin kirjoja
- pystyin katselemaan kauhuleffoja
- illanvirkkuna tykkäsin valvoa pitkään iltaisin, ja joka yö sain nukkua yönläpi ilman herätyksiä
- ei ollut selkävaivoja
- oli ihanaa kun sai syödä ruoan rauhassa ja lämpimänä
- ei tarvinnut olla tarkka, minne laittaa pikkutavaroita, tai muitakin, käsistään. Ne jäi sinne, minne ne laitoin
- sain käydä vessassa yksin, ilman yleisöä

 

["bbb"]

Ku aikaa on rajallinen määrä, milloin voi rauhassa tehdä asioita, niin pitää valita mitä haluaa tehdä. Olen sarjojen katselun sijaan valinnut juoksemisen, käsityöt ja palapelit. En ehkä myös jaksa keskittyä enää kaikenmaailman höpinöihin, koska olen sosiaalisessa työssä ja lopun aikaa sosiaalisen ukkelini ja lasten kanssa, niin nautin hiljaisuudesta.

Kirppareilla käyn minäkin, mutta en enää lorvehdi siellä puoltapäivää saati että kävisin monella kirpparilla perä perää. Mies opiskelee ja on töissä, joten lapset on käytännössä aina mukana, niin ei sitte viitsi niitä siellä juoksuttaa.

Mutta väliaikaista kaikki on vaan. Joskus mulla on aikaa kaikkeen tohon enemmäb, kuin haluisin, joten nautitaan näistä.

Nyt puuron keittoon!

Niin joo, lienee se ero että olen hoitovapaalla enkä töissä joten omaa aikaa jää ihan kivasti.
Vanhin eskarissa, pienin reilun vuoden. Kun lapset menevät nukkumaan, jää tässä kivasti 3-4h omaa aikaa, samoin päivällä kun pienin nukkuu päikkyjä 2h, isommat ovat tuossa pihalla / huoneessaan lepäämässä.
Kirppareilla en koskaan jaksa yli tuntia olla, välillä otan jonkun lapsen mukaan, useimmiten käyn iltaisin yksin. Mies lasten kanssa kotona.
Kävelyllä tykkään käydä pienimmän kanssa kaksin, sekin on melkein kuin omaa aikaa päälle.
Nautiskelen tästä vielä tovin, kunnes työt alkaa..