Arka tyttö ja harrastamisen vaikeus

Meidän tyttö on aina ollut arka. 3v meni päivähoitoon ja vuoden ajan itki hoidossa aamujen lisäksi myös päivisin. 5-vuotiaana olisi halunnut lastentanssiin, mutta oli niin ujo ja arka että se meni vain itkuksi ja koti-ikäväksi. Kotona sitten itki sitä ettei uskaltanut vaikka halusi...

No nyt täyttää kohta 6v ja tänään olisi ollut eka uimakoulukerta... Ei uskaltanut sinne jäädä. Itkeä niiskutti, liimautui minuun kiinni ja tahtoi kotiin. Ei päässyt edes altaille asti.

En tahtoisi antaa nyt periksi. Tyttö osaa jo jonkin verran uida, me vanhemmat tosin ollaan huonoja opettajia joten ryhmässä voisi tuota treenata paremmin, ehkä pysyvämpään harrastukseen asti, koska tyttö haluaisi harrastuksen, ei vaan uskalla.

Miten olette saaneet teidän arat lapset rohkaistumaan harrastamaan?

 

Jaa-a, vaikea tilanne.
Sen voin ainakin sanoa että ÄLÄ pakota sitä lasta menemään mihinkään harrastukseen.
Minä muistan(olin itsekin hyvin arka ja ujo lapsi) kun vanhemmat väkisin raahasivat minua milloin minnekkin,siis kirjaimellisesti raahasivat.
Minä itkin,potkin,huusin,löin ja tein kaikkeni ettei olisi tarvinut mennä.
Näin asiasta painajaisia,en saanut unta,ajattelin sitä kokoajan,pelkäsin kokoajan sitä päivää kun harrastukseen piti taas lähteä.

 

Kysyitkö sellaista mahdollisuutta, että sinä jäisit sinne uimahallin reunalle katsomaan, kun tyttöä? Ainakin ekakerroilla se voisi toimia, jos vaan saat siihen luvan. Tosin ei sitä joka kertaa voi niin tehdä, koska silloin tyttö ei opi olemaan sinusta erossa. Voisit sopia tytön kanssa, että katselet häntä siellä puolet ajasta ja sitten menet pois ja palaat taas hakemaan tytön. Kotona kannattaa myös harjoitella erossa oloa. Eli menet käymään kaupassa ja tyttö jää kotiin isänsä luo tai menette molemmat sinä ja isänsä käymään jossakin ja hoitaja tulee teille hoitamaan lapsia.

 

Psykologi puhui perhevalmennuksessa temperamenttityypeistä ja siitä, että kaikki lapset eivät tarvitse hirveästi harrastuksia/ viihdy suuressa porukassa, eikä niitä tule siihen pakottaa. Joten komppaan edellistä, ettei saa pakottaa. Mutta koska tyttö itse haluaisi, niin juttu onkin monimutkaisempi. Koita rohkaista häntä ja edetkää pienin askelin. Tuo on hyvä idea, että kysyt josko voisit alussa mennä mukaan uimakouluun altaan reunalle.

 

Toisaalta tuo, että tyttöä selvästi harmittaa ettei sitten kuitenkaan mennyt sinne harrastukseen, kertoo että kiinnostusta ja motivaatiota kyllä olisi, uskallus vaan puuttuu. Joskus vanhemman tehtävä on myös hieman "potkia" oikeaan suuntaan. Kyllä meillä on lapset jo 2,5-vuotiaasta asti laitettu kerhoon, vaikka kuinka olisi itkenyt perään. Sama juttu harrastusten kanssa. Joutuuhan lapsesi jäämään päiväkotiinkin ja elossa on selvinnyt. Eli mitäs jos joskus harrastuksenkin kohdalla teette niin, että lapsi vaan yksinkertaisesti jätetään sinne. Jos sitten sen ensimmäisen kerran jälkeen on ehdottomasti sitä mieltä, ettei enää uskalla mennä, en tietenkään pakottaisi uudelleen menemään, mutta että saisi edes sen kokemuksen, että selviää siellä yksinkin. Siellähän voi olla tosi kivaa ja ikävä unohtuu hetkessä.

 

Merillä on lapsi urheiluleikkikoulussa ja kyllä siellä urheiluhallin seinustalla istuskeli vanhempia ja osa pienistä kävi välillä äidin/isän luona ja jatkoi taas harrastusta. Lapsi on käynyt ko. ryhmässä 4 vuotiaasta lähtien ja 6 v:sta jäi mielellään "yksin" harrastamaan.

 

Mä oon ite ollut aika ujo lapsena, eikä minua ole pakotettu mihinkään. Parhaiten onkin minusta toiminut se että olen saanut tehdä asiat sitten kun oma kiinnostus on voittanut arkuuden ja jännityksen. Kyllä sekin aika tulee! Jos tyttö kerran jo osaa vähän uida, niin sitten käytte perheen kesken harrastamassa lisää. Voihan sitä mennä vaikka vasta 9-vuotiaana uimakouluun, kun on tarpeeksi rohkeutta.

 

Meillä esikoinen on arka ja pelkää uusia tilanteita ja reaktio uuteen on "Ei ja tyhmää". Jos ei uskalla, niin jälkeen päin on tosi surullinen, kun ei uskaltanut. Poika on tosi persiille potkittava ja me ollaan lahjonnalla ja pehmeän jämäkällä oikeen suuntaan tuuppaamisella saatu poika haluamiinsa harrastuksiin. Ja se on meillä ollut oikea tapa, sillä poika on ollut valtavan onnellinen, että kokeili ja meni, vaikka pelotti, niin että poilevt tutisi. On saanut paljon onnistumisen kokemuksia ja jälkeen päin sanoo aina, että ihan turhaan pelkäsi. Myös pari kertaa on huomattu, että se mitä halusi kokeilla, ei ollutkaan hänen juttu. Jos tätä poikaa ei ois ohjattu ja etiä päin potkittu, niin siitä ois tullut seinäkukkaseksi jäänyt nöhväke, joka ei uskalla mitään ja itsetunto ois nollassa. Ja parasta kaikessa on lapsen säteilevät kasvot kotiin tullessaan "äiti, mä sain uusia kavereita!"