V
"Veera"
Vieras
Meillä on luonteeltaan hyvin temperamenttinen mutta sisäänpäin kääntynyt, herkkä ja ujo poika 3v (syksyllä 4v) joka on viimeisten parin kuukauden aikana taas rohkaistunut muiden lasten joukkoon esim. leikkikentällä mutta ei varsinaisesti ota kontaktia tai osaa toisten leikkeihin ja jos ottaakin, muut lapset vaan juoksee vauhdilla ohi ja sitten ollaan suru puserossa ja yksin.
Näen pojassa paljon itseäni ja ymmärrän, miten tämänluontoiselle voi olla vaikeaa lähestyä muita ihmisiä. Siksi koen myös valtavaa syyllisyyttä siitä, etten luontaisesti osaa tukea häntä sosiaalisessa kehityksessä ja omalla esimerkillä pysty rohkaisemaan oikeastaan mitenkään. Minulla ei esimerkiksi ole samalla paikkakunnalla ystäviä, joiden lasten kanssa omani voisi säännöllisesti leikkiä ja sitä kautta tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta ikäistensä keskellä. Korkeintaan pari sukulaislasta on, mutta niitäkin nähdään ehkä kerran kuukaudessa lyhyesti.
Välillä poikaamme kyllä kysytään aktiivisesti mukaan kaikenlaisiin juttuihin, mutta hän on jotenkin juro ja hitaastilämpeävä, jolloin toiset nopeasti kyllästyy odottamiseen ja jättääkin hänet yksin. Ei siis auta, vaikka kuinka usein ravaamme leikkikentillä tms. paikoissa, sillä ei niissä läheskään aina ole samoja lapsia, joihin ehtisi tottua ja tutustua kunnolla. Yleensä muut tämän ikäiset lapset myös kulkee leikkipaikoissa jo ryhminä, on esim. serkkuja, sisaruksia tai naapurin lapsia samassa porukassa, eikä siinä vauhdissa ja tohinassa kukaan oikein halua enää ottaa meidän poikaa huomioon. Surettaa! Olen yrittänyt rohkaista poikaa kysymään muilta, että haluisivatko toiset leikkiä hänen kanssaan vaikka hippaa, mutta tosi moni lapsi tuntuu olevan sellainen vauhdikkaampi tapaus, juostaan vaan ohi kun on muuta kiinnostavaa meneillään. Selkeä leikkikaverin tarve pojalla on, mutta uskallusta vähän. Minua tai isäänsä sitten pyytää joka paikkaan mukaan, kun ei uskalla tai halua mennä yksin...
Tänään sitten meikäläisellä kilahti. Leikkikentällä tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa vastaan sellainen aggressiivisempi tapaus, samanikäinen poika, joka ilkeili kovaan ääneen meidän pojalle päin naamaa ja kun näki, että arka poikamme tästä vähän lamaantui, tuli pian uudelleen lallattamaan nenän eteen ja sillä kertaa oli joku kaverikin vieressä kiinnostuneena katsomassa mahdollista reaktiota. Poikamme tietysti alkoi lopulta itkeä, kun toinen sillä tavalla tuli hätistämään (hänhän vaan omassa rauhassa tutki leikkitelineitä jne.) Ärähdin tälle vieraalle lapselle, että ei saa kiusata, sillä jonkunhan siinä tilanteessa oli meidän lasta puolustettava ja tulipa pojalle ainakin tunne, että edes yksi ihminen maailmassa pitää puolia - että hänkin on sen arvoinen. Ärsytti vaan, että miksei tämän toisen vekaran vanhemmat tulleet paikalle ojentamaan kiusantekijää. Nykyään tuntuu muutenkin siltä, että lasten annetaan liikaa rehennellä pitkin poikin ilman mitään valvontaa ja sitten vastavuoroisesti rauhallisempien lasten pitää vahtia omia pilttejä senkin edestä.
Kerron aina, että älä välitä jos toinen on vähän tyhmä, sano vaan vastaan jne. Mutta osaako 3-vuotias vielä oikeasti puolustaa itseään niin, että tajuaa mikä merkitys sillä on? Vai tuleeko tämä taito vasta myöhemmin? Onko muilla vastaavaa? Miten näin pientä lasta kannattaa mieluiten prepata vastaaviin tilanteisiin? Hyviä puolustautumisneuvoja otetaan vastaan. Yritän järkeillä asiaa niin, että pientenkin lasten pitää käydä läpi pettymyksen tunteita ja oppia, että lapsia on erilaisia. Mutta kun itsellä on yli 10 vuoden tausta koulukiusattuna, niin kieltämättä oman lapsen tilanne huolettaa jo nyt ;(
Näen pojassa paljon itseäni ja ymmärrän, miten tämänluontoiselle voi olla vaikeaa lähestyä muita ihmisiä. Siksi koen myös valtavaa syyllisyyttä siitä, etten luontaisesti osaa tukea häntä sosiaalisessa kehityksessä ja omalla esimerkillä pysty rohkaisemaan oikeastaan mitenkään. Minulla ei esimerkiksi ole samalla paikkakunnalla ystäviä, joiden lasten kanssa omani voisi säännöllisesti leikkiä ja sitä kautta tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta ikäistensä keskellä. Korkeintaan pari sukulaislasta on, mutta niitäkin nähdään ehkä kerran kuukaudessa lyhyesti.
Välillä poikaamme kyllä kysytään aktiivisesti mukaan kaikenlaisiin juttuihin, mutta hän on jotenkin juro ja hitaastilämpeävä, jolloin toiset nopeasti kyllästyy odottamiseen ja jättääkin hänet yksin. Ei siis auta, vaikka kuinka usein ravaamme leikkikentillä tms. paikoissa, sillä ei niissä läheskään aina ole samoja lapsia, joihin ehtisi tottua ja tutustua kunnolla. Yleensä muut tämän ikäiset lapset myös kulkee leikkipaikoissa jo ryhminä, on esim. serkkuja, sisaruksia tai naapurin lapsia samassa porukassa, eikä siinä vauhdissa ja tohinassa kukaan oikein halua enää ottaa meidän poikaa huomioon. Surettaa! Olen yrittänyt rohkaista poikaa kysymään muilta, että haluisivatko toiset leikkiä hänen kanssaan vaikka hippaa, mutta tosi moni lapsi tuntuu olevan sellainen vauhdikkaampi tapaus, juostaan vaan ohi kun on muuta kiinnostavaa meneillään. Selkeä leikkikaverin tarve pojalla on, mutta uskallusta vähän. Minua tai isäänsä sitten pyytää joka paikkaan mukaan, kun ei uskalla tai halua mennä yksin...
Tänään sitten meikäläisellä kilahti. Leikkikentällä tuli oikeastaan ensimmäistä kertaa vastaan sellainen aggressiivisempi tapaus, samanikäinen poika, joka ilkeili kovaan ääneen meidän pojalle päin naamaa ja kun näki, että arka poikamme tästä vähän lamaantui, tuli pian uudelleen lallattamaan nenän eteen ja sillä kertaa oli joku kaverikin vieressä kiinnostuneena katsomassa mahdollista reaktiota. Poikamme tietysti alkoi lopulta itkeä, kun toinen sillä tavalla tuli hätistämään (hänhän vaan omassa rauhassa tutki leikkitelineitä jne.) Ärähdin tälle vieraalle lapselle, että ei saa kiusata, sillä jonkunhan siinä tilanteessa oli meidän lasta puolustettava ja tulipa pojalle ainakin tunne, että edes yksi ihminen maailmassa pitää puolia - että hänkin on sen arvoinen. Ärsytti vaan, että miksei tämän toisen vekaran vanhemmat tulleet paikalle ojentamaan kiusantekijää. Nykyään tuntuu muutenkin siltä, että lasten annetaan liikaa rehennellä pitkin poikin ilman mitään valvontaa ja sitten vastavuoroisesti rauhallisempien lasten pitää vahtia omia pilttejä senkin edestä.
Kerron aina, että älä välitä jos toinen on vähän tyhmä, sano vaan vastaan jne. Mutta osaako 3-vuotias vielä oikeasti puolustaa itseään niin, että tajuaa mikä merkitys sillä on? Vai tuleeko tämä taito vasta myöhemmin? Onko muilla vastaavaa? Miten näin pientä lasta kannattaa mieluiten prepata vastaaviin tilanteisiin? Hyviä puolustautumisneuvoja otetaan vastaan. Yritän järkeillä asiaa niin, että pientenkin lasten pitää käydä läpi pettymyksen tunteita ja oppia, että lapsia on erilaisia. Mutta kun itsellä on yli 10 vuoden tausta koulukiusattuna, niin kieltämättä oman lapsen tilanne huolettaa jo nyt ;(