Muutimme uuteen isoon taloon ja lapsi on just tommonen vähän yli 3,5 v. Ja koko ajan: mikä ääni?
Nykyään: mikä haisee?
Joka paikassa haisee joku. Minä en ikinä haista mitään. Kun en tiedä, vastaan lähes aina: voi kun minä en haista mitään, minä en tiedä mikä täällä haisee.
Tai: varmaankin kahvi. Varmaankin ruoka. tms.
Mikä tuo ääni on -kysymyksiin vastaan joko siitä, että mistä se ääni tulee: naapuri leikkaa ruohoa, jääkaappi hurisee, tms. tai sitten, että en tiedä, en tiedä mitä ääntä tarkoitat.
Mutta en ole ikinä ajatellut, että lapsen kysymykset voisivat hermostuttaa tai vituttaa ???!!!! HALOO ?! Miten muuten se lapsi maailmaansa hahmottaa, kuin kysymällä aikuiselta?! Ja keneltä muulta hän kysyy, kuin vanhemmiltaan ?
Jos vanhemmat eivät vastaa tai eivät ole kiinnostuneita tai hermostuvat, se tarkoittaa lapselle sitä, ettei vanhempi ole kiinnostunut HÄNESTÄ ITSESTÄÄN.
Lapselle se on sama, kuin että hänestä ei välitetä, häntä ei rakasteta.
Tämä on ihan aitoa keittiöpsykologiaa, koska itse lapsena koin näin asiat.
Äiti ei kovin kiinnostunut ollut minun kommenteistani, ja kun niitä tarpeeksi paljon tuli, sitä viestiä, ettei jaksa kommentoida, vastata, huomata, päädyin lapsen ajattelulla että äiti ei rakasta minua.
Kun myöhemmin ikää tuli enemmän, sekä vanhemamat että siskot valitti, kun en ikinä kertonut asioistani heille. En niin. Miksi olisin kertonut? Eihän heitä kiinnostanut minun asiani !
Ei minun ajatteluni ainutlaatuista ollut, vaan ihan normaalia lapsen ajattelua.
Että tältä pohjalta, suosittelen että jaksat olla kärsivällinen ja vastata aina vaan, vaikkapa just, että en tiedä, minä kuulen niin monia ääniä etten tiedä mitä niistä tarkoitat. Ne on kaikki kuitenkin kilttejä ääniä. Ja tätä jälkimmäistä korostan: luettele vaikkapa mistä kaikesta ulkoa ja sisältä tulee ääniä, ja että ne ovat ihan kilttejä ääniä.
Näillä konsteilla meillä on kyselyt vähentyneet, ja nyt ollaan vaan tässä "mikä haisee" jutussa...