Anoppi on vieras ihminen

["vieras"]

En valita. Hän on peruskohtelias ja asiallinen, eikä minulla ole hänestä pahaa sanaa sanottavana. Tuntuu kuitenkin hupsulta, että 14 vuoden liiton jälkeen en edelleenkään tunne lainkaan tuota anoppia, joka asuu alle 10km päässä. Tavataan muutaman kerran vuodessa (jouluna, ehkä äitienpäivänä, kerran pari muuten) ja silloin puhutaan lähinnä kahvipöydän antimista, "on töitä riittäny?" ja "lapsi kasvaa". Toki tämä ei koskaan ole vain toisen osapuolen vastuulla, voisinhan itse olla aktiivisempi ja kysellä (leskeksi jääneen ja eläkkeellä olevan) anoppini seuraelämästä, harrastuksista, arjen vietosta, mutta kun minut teini-ikäisenä anopille ekan kerran esiteltiin niin en ollut se sukulaiskahvipöydässä keskustelua johtava henkilö Ylipäätään tuolla keskustelu oli niin pinnallista ja vähäistä verrattuna tottumaani, että asetuin hämilläni sivustaseuraajan rooliin. Vuosien jälkeen tuntuisi oudolta heittäytyä "uteliaammaksi", vaikka lapsesta olenkin yrittänyt kehittää jotain edes vähän henkilökohtaisempaa jutunjuurta kuin keskustelut säästä.

Outoa tässä on ehkä se, että miehenikään ei tunne häntä. Kun pähkäillään joululahjoja, emme tiedä lukeeko hän kirjoja, tekeekö käsitöitä, ulkoileeko pakkasella, käyttääkö tai arvostaako kosmetiikkaa (esim. voiteita). Onko tällaiset äiti-poika tai anoppi-miniä -suhteen kovinkin tavallisia? En siis väitä, että tässä mitään vikaa olisi, tämä vain on kovin erilaista kuin mihin olen omassa suvussa tottunut.

 

[Gcc]

Oon joskus törmännyt sellaisiin "hajuttomiin ja mauttomiin" ihmisiin, josta ei oikein saa otetta. Ehkäpä sun anoppi kuuluu siihen porukkaan? Mäkin oon yllättynyt siitä, kuinka huonosti mun mies äitinsä tuntee. Mäkin tunnen hänet mielestäni paremmin 20 vuoden kokemuksella kuin mies 40 vuoden kokemuksella

 

["hmh"]

Miehet. Eihän ne välttämättä edes muista että heillä on äiti. Saati että tietäis äidistään ihmisenä mitään.

No jotkut miehet kyllä. Niistä tuleekin sit homoja.

 

[hmm-m]

Vikaa on varmaan molemmissa. Miehet on kyllä usein ihan pihalla äitinsä mielenkiinnon kohteista, tai ehkä hänellä ei vaan ole mitään harrastuksia.
Mutta voisitko yrittää tutustua häneen niin kuin nainen toiseen, etkä miniänä? Tapaatte kyllä tosi harvoin ottaen huomioon, että välimatkaa on noin vähän. Jotkut anopit pelkäävät lapsen perheen elämään "sekaantumista" ja tarvitsevat rohkaisua.

 

["xyz"]

Tavataan muutaman kerran vuodessa?
Huhuh.. Toivon kovasti että omat lapseni aikanaan haluavat tavata minua useammin.

 

["vieras"]

Mä kerran kysyin yhdeltä eksältä miltä sen äiti näyttää, onko perinyt ulkonäköä häneltä. Ei muistanut silmien väriä eikä hiustenkaan. Hiusten väristä ei muista, kun äiti värjäilee joskus. Olin aika ihmeissään :O

 

["Vieras"]

Ei ole mikään hyä, jos anoppi tunkee elämineen liian lähelle, tai jos pysyttelee vähän takaalalla ja hänellä on omakin elämä. On se vaan kamalaa, että toisella on omaknn elämä...

 

[juu kyllä]

Anoppi on vieras ihminen

En valita

Ensimmäisessä lauseessa valitetaan, ja toisessa kumotaan.
Hmph. Naiset.

 

[ap.]

Nyt on valitus ihan teidän korvien välissä Kuten sanoin, anopin etäisyys ei ole minulle ongelma. Se, että ihminen on vieras, oli toteamus, ja jos jonkun mielestä anopin vieraus on automaattisesti ongelma, se on hänen näkemyksensä asiaan. Minulle tämä sopii itse asiassa ihan hyvin. Ihan yhtä hyvin kuin kohtuullisen läheinenkin anoppi. Kummastelen vain onko tämä tavallistakin, koska minulle tällainen on uutta. Onko minun kotona oppimani perhemalli outo tai onko miehen perhe outo tai ollaanko molemmat normaaleja omalla erilaisella tavallamme?

Varsinkin lapsen synnyttyä olen miehelle jonkun kerran maininnut, että minulle on kyllä ok tavata anoppia useamminkin ja ehkä lapsi haluaisi tutustua mummoonsa, mutta koska mies tai anoppi eivät ainakaan ilmaise kaipaavansa yhtään tiiviimpää yhteydenpitoa, niin en koe, että olisi minun asiani sellaista järjestää.

 

["niin"]

Mikä käy toiselle, on toisen kauhistus. Mulle tuo olis painajainen! Isovanhemmat asuu melko lähellä. Hyväkuntoiset piipahtaa monta kertaa viikossa, autetaan puolin ja toisin. Huonokuntoisilla käydään pari, kolme kertaa kuussa. Eivät enää itse kyläile. Meille omat vanhemmat on perhettä.

 

["vieras"]

Täällä sama juttu. Mulla ollut sama anoppi 12v enkä tunne anoppiani ollenkaan. Puhutaan tosi vähän keskenämme, lähinnä säästä. Tavataan muutaman kerran vuodessa, vaikka asutaan samassa kaupungissa. Anoppi ei ole koskaan hoitanut meidän lapsia, ei ole koskaan itse ehdottanut. Ja kun hän on itselleni niin vieras, niin ei tule mieleenikään pyytää häntä joskus lapsenvahdiksi. Ei sillä, että tarvisikaan. Meidän lapsetkaan ei tunne mummoaan, kun ei hän juurikaan juttele lapsillekaan. Tuntuisi tosiaan oudolta alkaa yrittää tutustua paremmin.