Toggle sidebar

Anoppi gallup

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja MIniä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
M

MIniä

Vieras
Sana anoppi herättää kaikenlaisia ajatuksia. Miä oma anoppi sinulle?
Itse voisin tykätä toisenlaisesta anopista kuin minkä olen saanut. Me ollaan niin eri planeetalta, etten kerta kaikkiaan osaa olla luonteva hänen seurassaan, ja otan nokkiini joka kommentista. Mulle tulee aina sellanen olo kun ollaan vauvan kanssa siellä, että mä en osaa hoitaa omaa lastani yhtään ja teen kaiken väärin. Me ollaan myös niin erilaisia, mä olen tumma ja tulinen ja anoppi on ylirauhallinen ja ehkä vähän sellanen "olen aina oikeassa". Harmittaa koska olis kiva että anopista tykkäis ja et olis aina kiva mennä anoppilaan, mut ne käynnit on mulle todella henkinen koetus ja odotan vaan et käynnit on ohi. Harmittaa lapseni puolesta myös...
Miten teillä muilla?
 
Omaan anoppiini tai appiukkooni en saanut koskaan tutustua, appiukko kuoli mieheni ollessa 10v ja anoppi kuoli muutama viikko seurustelumme alkamisesta.
Molempien puuttuminen elämästämme harmittaa niin miestäni kuin itseänikin kovasti, eritoten anopin äkkinäinen menehtyminen ja ne muistot hänen kuolemastaan tuntuvat edelleen todella pahalta.
Paljon on mieheni äidistään minulle kertonut ja uskoo, että meistä kahdesta olisi tullut hyvät ystävät, sillä niin samanlaisia olemme kuulemma luonteeltamme ja tavoiltamme.
No sitä en koskaan saa tietää... Lapsillani on yksi elossa oleva isovanhempi (minun äitini) ja vaikka asummekin kaukana toisistamme pidämme tiiviisti yhteyttä keskenämme ja lapset oleskelevat lomillaan mummolla pitkiäkin aikoja:)
 
Meillä menee anopin kanssa aivan hyvin, vaikka erilaisia ollaankin. Hössöttää kyllä, mutta ihan siedettävällä ja jopa mukavalla tavalla. Appiukko sekaantuu paljon enemmän (ei haitaksi asti), ja sitä yrittää anoppi aina toppuutella. Ihanaa, kun ovat kaikki isovanhemmat niin iloisia meidän vauvasta, mutta varsinkin anoppi ja appiukko, kun näillä näkymin lapsemme taitaa jäädä niiden ainoaksi lapsenlapseksi. Tästä nyt saattaa tulla kuva, että olemme jotenkin ylimpiä ystävyksiä, mutta niin ei toki ole. Tulemme vaan ihan mukavasti toimeen.
 
Mulle anoppini on hyvä ystävä ja tärkeä tukipilari. Hänelle on voinut aina puhua kaikesta, myös negatiivisia asioita pojastaan. Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla, ja apu on ollut usein tarpeen, ja aina on sieltä apua saatu, kun on tarvittu. Usein myös itse tarjoaa apua.

Ei todellakaan ole arvostelemassa ja tyrkyttämässä omia mielipiteitään, mutta sanoo kyllä, kun on sanottavaa. Kaikesta ei aina olla samaa mieltä, niin kuin ei tarvitsekkaan. Mutta samoilla linjoilla ollaan kyllä hyvin pitkälle lasten kasvatus ja muissakin asioissa. Hän rakastaa lapsenlapsiaan ja haluaa olla läsnä heidän elämässään ihan aidosti, ja sama koskee koko perhettämme.

Olen erittäin onnellinen hyvästä suhteestani anoppiin, tiedän kyllä että kaikilla ei ole näin hyvää tuuria käynyt.
 
Anoppini ei ole sellainen vitsien kauhuanoppi, mutta toisinaan silti kamalan rasittava. Hän on kyllä hyvin sydämellinen ihminen ja yleensä ystävällinen, mutta toisaalta myös hössöttää ihan kamalasti, ottaa helposti stressin pienistäkin asioista, loukkaantuu helposti ja on ihan älyttömän kova puhumaan.
Lapsenhoitoapua on aina saatavilla siltä suunnalta, jos on tarvis. Appivanhemmat ovat molemmat ihan hupsuina ainoasta lapsenlapsestaan.

Ihan kiva anoppi mulla on, huonomminkin voisi olla =)
 
Kai tuo anoppi ihan kiva on, vaikka tuntuu, että ne huonot puolet korostuu. Mieheni on hänen nuorimmaisensa (jonka hän sai jo lähempänä 50 vuotta) ja lapsemme on meille ensimmäinen, anopille tietenkin jo useammas. Minä en tunnu hänen mielestään osaavan kasvattaa tai varsinkaan RUOKKIA lastani. Hän on koko ajan tuputtamassa lapselle kaikkea (lapsi alle vuosikas) ja ite olen yrittänyt, ettei ainakaan sitä normaalia maitoa, suolaista ja rasvaista ruokaa saisi, mutta eihän tämä anopin ymmärrykseen mene "kun onhan nuo lapset ennenkin kasvaneet, höpöhöpöjuttuja nuo rajotukset". Ja tottakai loukkaantuu ja yrittää väkisin lapselle syöttää vaikka kiellän.
Toinen este välillämme on uskonto. Anoppi ja appi ovat uskovaisia ja itse en kuulu kirkkoon. Olen yrittänyt tulla vastaan asiassa, mutta mitään ristejä sun muuta en lapselleni halua. Lapsi saa itse päättää kunhan on tarpeeksi vanha.
Se on tuo elämänkatsomus ja ikäero esteenä, etten oikein anopistani pidä.
 
Mulla on kanssa ikävä anoppi. Tai lapsia on jo kaksi, joten enää ei oteta yhteen kasvatus- yms asioissa. Kun esikoinen oli pikkuvauva, niin taisteltiin jokaisesta asiasta (tuttipullon tarpeellisuudesta, saunottamisesta, yökyläilystä, kiinteistä, rattaissa istuttamisesta, kaikesta). Mä pidin pääni ja yhden tappelun jälkeen ei käyty anoppilassa reiluun puoleen vuoteen. Eikä mies halunnut yksin mennä tytön kanssa.
Nyt nähdään jokunen kerta vuodessa eikä anoppi enää yritä kääntää mun päätä. Siedetään toisiamme ja haukutaan toisemme selän takana minä miehelle ja anoppi pojalleen...
 
Mulla on kans ihan mukava anoppi. Tulee esikoista hoitamaan tarvittaessa yms. Mutta hänellä on ennestään jo 1 lapsenlapsi reilu 1v vanhempi kuin meidän. Aina, kun olemme yhdessä jossain toinen lapsi vie anopin huomion kokonaan ja meidän lasta ei huomaa ollenkaan. Siitä tulee kyllä itselle niin paha mieli.Olen pari kertaa laittanut miehen sanomaan asiasta.
 
Olan tästä anoppi-asiasta jauhanut palstalla jo niin paljon että luultavasti jokainen siihen on jossain vaiheessa törmännyt ;o).
Yhteistä historiaa anopin kanssa on jo lähes 15 vuotta, eikä se ole oikeastaan kuin pahentunut, en vain tiedä miksi.
Alkuun anoppi vaikutti ihan kivalta, joskin kaikkiin asioihin tuppautuvalta. Kuitenkaan en antanut sen häiritä, kunnes tilanne meni siihen että he vara-avaimillaan kävivät kotonamme milloin minkäkin asian takia, usein ja toistuvasti. Vara-avain oli heillä vain ja ainoastaan hätätapausten varalta, ei "kukkien kastelu" tms. asioiden vuoksi. Suutuin sitten siitä että meillä käydään ilman lupaa päiväsaikaan. Anoppi ei puhunut minulle puoleen vuoteen.
Jonkin verran kävimme yhdessä ostoksilla, reissuilla jne., itse kun liikun mielelläni autolla, ja appi taas pysyttelee mielellään kotona, joten usein tarjosin anopille kyytiä. Kaikki tuntui sujuvan hyvässä yhteisymmärryksessä vuosia.
Kunnes esikoinen syntyi. Anoppi ei ollut juuri lainkaan kiinnostunut lapsesta, vaikka muista lastenlapsista kyllä oli innoissaan ja hössötti. Ja kun ajan mittaan syntyi lisää lapsia, entistä vähemmän ne anoppia kiinnostivat. Koskaan ei ole tarjoutunut hoitamaan, eikä ole tullut vaikka ollaan joskus todelliseen tarpeeseen pyydetty. Ei juurikaan juttele lasten kanssa siellä käydessämme, eivätkä kyläile luonamme niin usein kuin muiden lastensa luona, välimatkaa suunnilleen sama. Ehkä kerran vuodessa käyvät, matkaa n.40km. Koskaan eivät niin ikään ota lapsia yökylään, eivät käy lasten kanssa missään jne. Serkkulasten kanssa kyllä menevät ja touhuavat vaikka mitä, ja ne lapset ovatkin järjestään joka toinen viikonloppu anoppilassa yökylässä, mummon tahtomina. Ja mikä pahinta; käydessämme anoppilassa kylässä, anoppi suureen ääneen ylistää serkkulapsia kokoajan ja kertoo mitä kaikkea kivaa he ovat touhunneet, meidän lasten kuullen. Lapset pahoittavat joka kerta mielensä, emmekä enää juurikaan anoppilassa käy, jos voimme siltä vain välttyä. Lapset eivät halua sinne, eivätkä välitä pian serkkujenkaan luokse; he kun ovat "vieneet" mummon ja papan heiltä tyystin. Yksi lapsistamme on kysynyt mummolta, miksi tämä ei tahdo heitä yökylään, mummo ei vastaa.
Itse en koskaan ole pahaa sanaa sanonut anopille, enkä myöskään ole ylenkatsonut häneltä saamiani "elämänviisauksia". Joten en voi käsittää mistä tämä kaikki johtuu.
Miehelläni on sisaruksia, ja heidän luona anoppi käy jos ei päivittäin, niin viikottain ainakin, ja lapsia hoitaa joskus täyden työpäivän mitan verran ja viikonloppuisin, meidän lapsia ei siis koskaan.
Onneksi lapsillamme on edes toinen mummo, joka on kiinnostunut lapsista omina itsenään ja jaksaa olla kiinnostunut pienten ihmisten suurista mullistuksista.
 
Mulla on ihana anoppi. Tullaan juttuun hyvin, ollaan aina tultu. Kun mies aikoinaan hmm... 17??vuotta sitten (onkos siitä jo noin pitkä aika...???) esitteli minut vanhemmilleen tyttöystävänään niin anoppi toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi sukuun. Siihen ystävällisyyteen olikin helppo sitten vastata ystävällisyydellä.
Me ollaan vietetty paljon aikaa anoppilassa, syöden ja iltaa istuen ennen lapsia ja tiiviisti pidetään yhteyttä vieläkin. Asutaankin sen verran lähekkäin, että on helppoa nähdä. Anopin kanssa soitellaankin jos ei nyt päivittäin (niinkin välillä tosin) niin joka viikko pari kertaa ja vaihdetaan kuulumisia ja jutustellaan. Meitä voisi melkeinpä kutsua ystäviksi.
Toki, kuten kaikissa ystävyyssuhteissa niin riitoja meilläkin on ollut. On tullut sanottua pahastikin, puolin ja toisin. Mutta sitten ollaan sovittu ja matka jatkuu taas.
Anoppi auttaa mielellään lastenhoidossa(ei tosin ole muita lapsenlapsia kuin meidän kersat) ja mekin yritetään auttaa vastavuoroisesti appivanhempia. No ehkäpä joku päivä he tarvitsevat sitten enemmän sitä apua...
Tiedän olevani onnekas, sillä kaikilla ei ole näin hyvät ja avoimet välit omiin appivanhempiinsa.
 
Tulen hyvin juttuun anoppini kanssa, ja häntä voisi varmaan pitää ihanne anoppina. Se puoli kyllä hänessä ärsyttää, kun hän on niiiin positiivinen. Minä itse olen nimittäin aika pessimisti, ja murehtija, niin sellainen ylioptimistinen elämänasenne ärsyttää. ;) Oman äitini kanssa puhumme sitten enemmän samaa kieltä. Mutta täytyy olla silti tyytyväinen. Aikasemmilla poikaystävilläni oli nimittäin sellaisia äitejä joiden kanssa en olisi toimeen tullut - he olivat tosi vahvoja persoonia, joiden seurassa ei oikein osannut olla.
 
Minä en ehtinyt näkemään omaa anoppiani kuin 3 kertaa, kun hän kuoli.Sen perusteella mitä häntä näin niin oli todella ihana ja lämmin ihminen.Monesti olen kaivannut anoppia,jolta kysellä neuvoa,saada hoitoapua,juttuseuraksi ja olemaan läsnä lapsen ja meidän elämässä.Nyt kun anoppia ei ole niin minulle kelpaisi vähän "pirttihirmukin",monet valittaa anopistaan mutta on heistä varmasti hyötyä ja apuakin,minä ainakin olisin onnellinen anopista vaikka välillä olisikin napit vastakkain.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Milla Maqia:
Mulla on ihana anoppi. Tullaan juttuun hyvin, ollaan aina tultu. Kun mies aikoinaan hmm... 17??vuotta sitten (onkos siitä jo noin pitkä aika...???) esitteli minut vanhemmilleen tyttöystävänään niin anoppi toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi sukuun. Siihen ystävällisyyteen olikin helppo sitten vastata ystävällisyydellä.
Click to expand...

Meillä taas kun mies 12 vuotta sitten esitteli minut äidilleen, niin anoppi kysyi ekana, että
- Mikäs ihme sinä olet, mitä teet ja missä olet töissä...
Kun kuuli mun opiskelevan inssiksi niin hiljeni ja kysyi seuraavaksi
- Oletko raskaana?
Huoh. En ollut, en seuraavaan 10 vuoteen!

Ennen lapsia mut on haukuttu mm siitä että en suostu ryyppäämään kännejä...
 
Mulla on myös käyny hyvä tuuri anopin suhteen.Anoppi (ja myös appi) on oikein ystävällinen ja meillä on hyvät välit.Ihan rennosti voin olla anopin kanssa,jutella kaikesta.
Anoppi ei puutu meiän perheen asioihin..
Kyllähän mä tietysti anoppilassa oloni tunnen vieraammaksi kuin omassa lapsuudenkodissa, mut ihan mielellään sinne menen. Anoppi ja appi tykkäävät kaikista lapsenlapsistaan tasapuolisesti, en oo huomannu, että antasivat erityiskohtelua kellekään.Ja eivät puutu lastenkasvatukseen tms.
 
Meillä tilanne on juuri päinvastainen eli anoppi loukkaantuu mitä ihmeellisimmistä asioista. En uskalla puhua hänelle enää yhtään mitään ilman pelkoa, että jostain vedetään taas herne nenään, vaikken todellakaan ole mitään pahaa tarkoittanut. Minua ei huvita istua tuppisuuna anoppilassa montaa päivää, joten olen rajoittanut kyläilyni sinne minimiin.

20 vuotta kuvittelin väliemme olevan ihan hyvät, mutta viime syksynä anoppi avasi sanaisen arkkunsa ja päästi ilmoille kaikki vuosikausia hautomat patoutumansa ja siinä sivussa haukkui kaikki minun sukulaiseni. Kuuntelin anopin aiheettomia syytöksiä silmät pyöreinä. Vasta silloin tajusin, kuinka vinksallaan hänen päänsä sisältö on. Anoppi ei suostunut kuuntelemaan, kun yritin kertoa asioiden oikean laidan, vaan piti tiukasti kiinni omasta totuudestaan, jonka mukaan kaikkiin minun ja sukulaisteni tekimisiin ja sanomisiin kätkeytyy hänelle tarkoitettuja negatiivisia viestejä. Siis aivan uskomatonta. Tätä episodia ennen kirjoittelin anopille lasten kuulumisia, kerroin suunnitelmistamme ja lähetin kuvia usein. Minun luottamukseni meni kertarysäyksellä, joten nykyään pidän aktiivisesti yhteyttä vain omaan äitiini ja sukulaisiini. Anoppi saa nykyään tyytyä mieheltä heruviin tiedonmurusiin perheestämme.
 
Minäkin tulen kyllä hyvin juttuun anoppini kanssa. Asumme lähekkäin, ja kyläilemme anoppilassa vähintään kerran viikossa. Ennen lapsen tuloa saatoimme viettää railakasta iltaa anopin ja hänen miehensä luona, ja aina oli hauskaa. Nykyäänkin saatamme viettää esim. uutta vuotta porukalla, ja muutenkin viihdymme yhdessä. Anoppini on viisas nainen, mutta ymmärtää käyttää viisauttaan myös siten ettei tuputa ohjeitaan. Tapella ei ole tarvinut koskaan, tosin omat mielipiteet saa kyllä sanoa ja tiukkojakin keskusteluja on joskus käyty. Kaiken kaikkiaan siis loistoanoppi!

Oikeastaan ainoa ongelma on anopin ja hänen miehensä vilkas sosiaalielämä. Vuorotyöläisenä vapaapäivä voi sattua keskelle viikkoa, ja vapaapäivän koittaessa edellisenä iltana kyllä otetaan vähän viiniä ja konjakkia ja olutta ja... Jossain vaiheessa lapsemme ollessa ihan pieni jouduimme pyytämään ettei viinaa juotaisi esim. jouluaattona kovin paljoa, mutta täyttä raittiutta yhteistä iltaa viettäessä ei voisi edes ehdottaa, niin vieras ajatus se varmasti olisi. Ystävien kanssa anoppi miehineen reissaa harva se viikonloppu, eikä lapsenhoitoapua ole tarjolla kuin pariksi tunniksi ja hyvin ennakkoon suunnitellusti, koska yleensä heillä on jo jotain muuta ohjelmaa.

Nyt kun toisen lapsen syntymä alkaa olla käsillä ja tarvitsisimme läheisten tukea mikäli lähtö tulee yllättäen, on anopilla jälleen reissua reissun perään suunnitteilla, vaikka olemme nimenomaan toivoneet että mummu olisi tavoitettavissa. Yhden kriittiseen ajankohtaan suunnittelemansa reissun anoppi suostui pyynnöstämme perumaan, mutta koska kyseessä on kuitenkin vapaa viikonloppu, niin tuskin anoppilassa kuitenkaan ollaan "lapsenhoitokunnossa". Ja jos vauva ehtii syntyä sitä ennen, niin sitten anoppi kuulemma lähtee reissuun, eli ilmeisesti railakas järjestöreissu kiinnostaa enemmän kuin uusi ihmisalku...

Onneksi oma äitini on paljon lapsemme kanssa, ja sinne esikoinen aina yökylään viedäänkin. Muutenkin oma äitini on aina ollut se luottolastenhoitaja, vaikka anoppi asuisi vain parin kilometrin päässä ja oma äitini 30km päässä. Anoppi ja "vara-appi" kyllä tykkäävät pojastamme kuin hullu puurosta ja leikkivät yhdessä kun kyläilemme siellä koko porukka, mutta jostain syystä se kynnys jäädä keskenään lapsen kanssa on kasvanut koko ajan korkeammaksi.
 
Minulla on aivan ihanat appivanhemmat. Saamme apua kun tarvitsemme ja yhdessä teemme kaikenlaista. Appiukon kanssa jaamme kalpaikat, minä lapista ja hän täällä keski-suomessa. Anoppin kanssa kuljemme sienessä ja marjassa ja muuta kivaa touhuamme. Äitini kanssa he ovat ystävystyneet niin että suunittelevat yhdessä ensi kesälle vaellusta ja mökkeilyä. Olen onnellinen heistä! Yhteinen lapsemme mieheni kanssa on kaikkien silmäterä, iltatähti.
 
Anoppi tuntuu välittävän ainoastaan pojastaan. Pojalleen hän muistaa lähettää onnittelukortit ja tuoda tuliaiset, mutta lapselle ei koskaan mitään, ei edes ristiäis- tai joululahjaa. Emme ole hänen lahjojensa ja lastenhoitoavun tarpeessa, mutta kummalta se silti tuntuu, ettei lapsenlastaan halua muistaa. Minulle hän on suorastaan ilkeä ja huomauttelee kiloista (minulle jäi 2-3 kiloa ylimääräistä raskauden jälkeen) ja siitä miten kallista ruokaa ostan "hänen poikansa rahoilla" (olemme naimisissa, joten talous on ihan yhteinen) ja miten paljon törsään kauniisiin vauvanvaatteisiin. Hän ei koskaan ehdota tai neuvo mitään, ainoastaan vaatii. Hän vaati suvussaan kulkevia nimiä pojallemme. Hän vaati, etten ota puudutusta synnytykseen (joka oli suunniteltu sektio). Hän vaati, että imetän tietyn ajan jne. jne. Onneksi anoppi ei asu samalla paikkakunnalla ja puhelimessa on se pieni punainen luurinkuva, josta anopin suun saa tukittua.
 
Anoppini ja minä ollaan aika eri sfääreissä, hän on niin erilainen ihminen kuin minä. Ilmeisesti myös poikansa eli mieheni on aika eri aaltopituudella, koska eivät ole ikinä kovin aktiivisesti yhteyttä pitäneet. Anoppini ei myöskään koskaan ole vaikuttanut yhtään kiinnostuneelta poikansa elämästä, tapaamisissa on lähinnä puhuttu hänen tekemisistään.

Nyt meillä on vauva ja anoppi asuu kilsan päässä. Toisaalta minusta on vaikeaa yhtäkkiä ruveta häntä kauheasti vetämään mukaan elämäämme, mutta toisaalta toivoisin lapsemme takia että hänellä olisi toinenkin tuttu ja rakas mummi (oma äitini on onneksi kovastikin tekemisissä kanssamme).

Anoppi ei vaan koskaan itse pyydä meitä käymään eikä myöskään tule meille, vaikka olen useasti ehdottanut että hän voi poiketa vaikka töistä kotiin mennessään (asuu yksin ja kotimme on hänen työmatkansa varrella). Mutta ei, hän ei tule ikinä. Sitten kun erikseen kutsutaan, hän tulee mutta viipyy max tunnin eikä suostu edes kahvikupillista juomaan. Kyse ei ole siitä että elämänsä olisi niin kiireistä, ei todellakaan.

Tulemme ihan hyvin toimeen (siis siinä mielessä ettei ole mitään riitaa) ja hän on kyllä tarjoutunut lasta hoitamaan, mutta en tiedä miten voisin jättää lapsemme hänen hoitoonsa kun lapsi on nähnyt hänet syntymänsä jälkeen ehkä 5 kertaa (puolivuotias) - mummihan on hänelle ihan vieras. En tiedä eikö hän ymmärrä että hänen pitäisi tavata lasta useammin jos haluaa luoda kiintymyssuhteen? vai eikö häntä vaan kiinnosta...

Toisaalta, kuten alussa kirjoitin, olemme aivan eri aaltopituudella kaikessa, joten ehkä on hyvä vaan ettei hän osallistu lapsemme hoitoon... Hän mm. antaisi vauvalle täytekakkua ja muuta makeaa, jätti vauvan lattialle kahdestaan kissansa kanssa jne. - mieheni ja minä emme ajatelleet vauvalle makeaa antaa ja kun kissa ei ole ennen lapsia nähnyt en viitsisi kissaa ja vauvaa valvomatta jättää. No, varmaan näistäkin voisi puhua jos vaan olisimme kunnolla tekemisissä toistemme kanssa...
 
Anoppini, bisnesnainen, on ihminen, jonka kanssa olen tekemisissä vain ja ainoastaan siksi, että hän sattuu olemaan mieheni äiti. Hän on erilainen huumorintajultaan ja kaikenlainen jutustelu hänen kanssaan on jokseenkin väkinäistä. Hänellä ei ole kokemusta lastenhoidosta, joten lapsen antaminen vauvana hänen käsiinsä oli vähintään arveluttavaa. Vaipanvaihto ei onnistunut koskaan. Eikä esteenä olleet pitkät punaiset kynnet, vaan totaalinen "kädettömyys" koko hommassa. Hoitoapua ei siis ollut tarjolla siitä suunnasta.

Vaaratilanteita syntyi tuon tuosta eikä asia parantunut edes lapsen kasvettua. Hän saattoi antaa alle vuoden ikäisen lapsen leikkiä napeilla tai kulkea haarukka kädessä, puhumattakaan kaikista muista tempauksista, joista lapsemme pelastimme. Voitte vain kuvitella kauhistukseni, kun hän alkoi pyydellä pienokaistamme yökylään. No, emme todellakaan suostuneet eikä sellaista tule tapahtumaan vielä moneen vuoteen.

Lasta ei saisi kieltää, vaan hänelle pitäisi antaa käsiin kaikki, mitä älyää pyytää. Pöyristyttävää. Muutenkin ääntä ei saisi korottaa ja kieltosanoja ei pitäisi käyttää. Mikä lapsen käsissä särkyy, "on vain materiaa eikä se haittaa".

Lapsellemme kannetaan jatkuvasti kamaa, jota emme voi hänen käsiinsä antaa. Vuoden ikäisenä hän sai jo mm. kiiltokuvia, vajaa kaksivuotiaana barbietarvikkeita. Kertyi maskottipehmoja, jotka eivät olleet missään tapauksessa tarkoitettu niin pienen käsiin. Kaapit täyttyvät takavarikoiduista leluista. Ei mene viesti perille, vaikka mieheni on sanonut asiasta joka kerta.

Haluaisin "tavisanopin", sellaisen ruoanlaittotaitoisen, juttelevan, lapsenhoitotaitoisen mukavan ihmisen elämäämme. En ole anopille lasta hoitoon tyrkyttämässä, mutta jos/kun sellaista apua jonakin hetkenä tarvitaan, voisi luottaa edes sen verran, ettei tarvitsisi sydän syrjällään pakollisille menoille lähteä.

 
Päällisin puolin tulemme anoppini kanssa toimeen, mutta ei meillä kauhean hyvät välit ole. Suurin ongelma tuntuu olevan se ettemme vieraile heillä tarpeeksi usein. Anoppii kokee henkilökohtaisena loukkauksena jos vierailemme minun vanhempien luona jotka asuvat puolet lyhyemmän matkan päässä kuin he ja missä usein miten käymme niin että minä menen ensin jo viikolla ja mies tulee viikonlopuksi perässä. Vauva on vasta 2 kk vanha joten eipä näitä reissuja toistaiseksi ole kuin yksi takana vauvan kanssa, mutta tästäkin piti vetää herne nenään oikein urakalla. Ratkaisuksi ei kelpaa se että he tulisivat käymään meillä kun tänne on kuulemma niin kauhean pitkä matka ja kallista ja hankalaa matkustaa ( meille se ei tietenkään tätä ole). En ole yksin tämän ongelman kanssa vaan mies kokee tilanteen ihan yhtä ikäväksi kuin minäkin (ellei ikävämmäksikin kun hän puhelimeen vastaa, en minä). Lisäksi tuntuu siltä että mieheni mielummin vierailee minun vanhempieni luona kuin omiensa, koska siellä tapahtuu koko ajan ja on mielekästä tekemistä, kun taas anoppilassa vain istutaan sohvalla ja valitetaan. Raskausaikana sain kuulla kuin anopin raskaus oli ollut kauhean hankala ja kuinka mies oli syntynyt pari kuukautta myöhässä ja kuinka usein piti vaihtaa kakkavaippoja niin että vaatteetkin olivat kakassa. Siis hän muistaa vain negatiiviset asiat ja appi säestää vieressä. Eipä sillä, kyllä siellä muukin perhe on helisemässä anopin kanssa ja kiroilee takana päin hänen keksintöjään, mutta en ymmärrä perheen tapaa olla mielinkielin edessä päin ja hyppivät perässä.

Yritän ajatella positiivisesti että on mukava että hän haluaa meidät kylään mahdollisimman usein ja haluaa nähdä lapsenlastaan. Silloin kun hän vauvaa näkee on hän loistava isoäiti ja sylittelee vauvaa. Mutta se positiivinen ajattelu on aika vaikeaa kun miehen puhelimeen ilmesty taas tekstiviesti missä hän haukkuu meidät molemmat kun olemme tehneet jotain hänen mielestään väärin.
 
No joo, anoppi vain anoppi, ei ehkä ois niin paha tilanne jos ei tähän tilanteeseen kuuluisi myös mieheni sisko. Eli mieheni sisko ehti ensimmäisenä tekemään sen lapsen lapsen, joka on tietysti kaikki kaikessa. Heille, miehen siskon perheelle maksetaan ruuat, lainat, lomamatkat...yms. Ollaan niin mahtavia ja hyviä lastenhoitajia, vaikka erään kerran anopin tuodessa lapsemme kotiin sunnuntai-aamuna kymmenen aikaan, oli tyttö siihen mennessä saanut aamupalaksi pizzaa ja karkkeja.

Eli, ei kunnioiteta sitä mä toivoisin, että ennemmin kunnon ruokaa kuin mitään herkkuja. Yritäppä siinä saada sitten syötettyä lapselle ruokaa pizzan ja karkkien perään.=)
Itse oon ratkaissut tilanteita anoppilassa, jos ollaan menty sinne aamusta (ennen lounasta) ja siellä on tämä ensimmäinen lapsenlapsi kylässä sipsiensä ja karkkiensa kanssa, nostan yleensä kipot korkeammalle ja totean omalle lapselleni että syödään noita sitten ruokailun jälkeen vasta. Tiedän etten saa tästä hyväksyviä katseita.

Ja sekin vielä, kun aiemmin käytiin lapsen kanssa anoppilassa, saattoivat he todeta lapsemme koskettaessa jotain, ettei siihen saa koskea seon sen ensimmäisen lapsenlapsen oma!! Kyseinen jauhaminen on sittemmin loppunut, anoppi oli isälleen valitellut kun ei lapsemme pääse sinne yökylään. Kerrottiin yhdessä miehen kanssa miten siellä käyttäydytään ja miten kohdellaan.

Mutta, ollaan päätetty että me, minä, mieheni ja lapsemme eletään omaa elämää ja anoppilassakin käydään, kunhan ei asumaan jäädä.
Seitsemisen vuotta ollaan miehen kanssa yhdessä oltu, 1 lapsi ja toinen tulossa. Tosin elämme vain avoliitossa ja appiukolle olen edelleen vain miniäkokelas.=)
 
Anopilla on traumat omasta anopistaan, ja oli jo vuosia sitten päättänyt, että hän on omille miniöilleen ystävällinen. Anopin oma anoppi jaksaa edelleen nurista kaikesta mahdollisesta, pahin juttu taitaa olla muutto vieraaseen maahan, asiasta siis syytetään anoppiani. ;) Viisitoista vuotta ei ole muuttanut asiaa. ;)

Mulla ja anopilla on ihan hyvät välit. Mä taidan olla luonteeltani huolettomampi ja annan asioiden hoitua omalla painollaan, mutta anoppi ei taida olla tästä tietoinen. ;) Ainakaan vielä. ;) Olen tervetullut käymään anopilla ja appiukolla, ja jos minä en ilmesty paikalle, niin harmitellaan. En kerran lähtenyt yhdelle reissulle heidän kanssaan, koska halusin viettää aikaa vanhojen isovanhempieni kanssa, appivanhemmat harmittelivat vielä vuoden päästä reissustakin, etten tullut mukaan. ;) Mieheni lähti heidän kanssaan reissuun, mutta minä jäin silloin kotipuoleen.
 
Näitä lukiessa en voi olla ihmettelemättä, että anoppeja arvostellaan sen mukaan kuinka paljon he ovat lapsenvahteina. Eli anoppi on hyvä jos hoitaa paljon lasta.

Tuo, että jollain lapsi ei ole nähnyt puolen vuoden iässä mummoaan kuin viidesti on minusta aivan normaalia. Me asumme todella kaukana kaikista isovanhemmista joten lapsemme näkevät heitä harvoin. Silti ovat läheisiä ja ihan varmast pystyisin tarvittaessa jättämään hoitoon.
 
Minulla tuo "anoppi", joka siis ei ole mieheni oikea äiti vaan sijais-sellainen (mieheni asui perheessä vain pari vuotta teininä) on todella tärkeä, koska oma perheeni on siellä kaukana koto-Suomessa. Hän on ottanut minut todella hyvin vastaan ja huolehtii minusta siinä kuin muistakin miniöistään, hänellä on kolme omaa poikaa. Asuu lähellä ja hakee tyttömme päivähoidosta kerran viikossa luokseen ja palauttaa kotiin vasta vähän ennen nukkumaanmenoaikaa, mutta tämä "lapsenvahteus" ei tod ole syy lämpimiin tunteisiini. Hän on ollut minulle suuri apu, tuki ja neuvonantaja useissa tilanteissa, joissa puhelimessa juttelu oman äidin kanssa vain ei ole ollut tarpeeksi. Mutta suhteemme tuskin olisi yhtä läheinen, jos oma äitini asuisi tuossa nurkan takana, koska silloin minulla ei olisi ollut tarvetta päästää häntä näin lähelle. Olen kai vähän itseeni muurautunut tyyppi uusien ihmisten suhteen ;)
 

Nappaa liput koko perheen ilmaiseen leffanäytökseen Helsingissä tai Oulussa!

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa