anoppi ahdistaa, tai pikemminkin anoppia ahdistaa..kokemuksia?

[loukata ei ollut tarkoitus]

taustaa: minulla ja miehelläni on aik. suhteista lapsia. yhteinen tulossa, yhdessä ollaan jo oltu jonkin aikaa. Miehellä perintötila jonka appivanhemmat työllään aikanaan hankkineet niin ettei muulle elämälle ole aikaa jääny..ymmärrän siis "ARVON" mutta yhteinen koti kiinnostaa ja mies ei ole halukas muuttamaan (en ole pyytänytkään, minäkään en halua muuttaa ja tänne ollaan kokoajan eloamme rakennettu) päädyimme sitten talokauppoihin, elikkäs ostin mieheltä puolet talosta jossa asumme, lisäksi lohkoimme talon ympärille parin hehtaarin tontin erilleen muusta tilasta..mielestämme tämä oli kompromissi molempien mieleen, appivanhempien ei tarvitse pelätä että tila menee jos ero tulee (tästä heillä iso pelko mieheni ent. erojen takia jolloin kuitenkaan mitään ei ole mennyt) ja minulla on tunne että yhteistä kotia asumme kun yhdessä myös töissä käymme, elannon ja lainat maksamme ja tilan hommia teemme...

MUTTA : anoppia sitten asia ahdistaa ja pahemman kerran...pelkää että menee talo ja menee kaikki, selitimme ettei kaikki voi mennä, ja heidänkin mielenrauhansa vuoksi (ja minusta se on oikein) jos avioidumme suojaamme miehen omaisuuden avioehdolla hänelle....(maatila ja koneet ja metsät) MUTTA se 2 hehtaarin tontti kun SEKIN ON SELKÄNAHASTA REVITTY ja siis liikaa ilmeisesti...niinkun taisi olla koko talokaupat...

mieli maassa ja ahdistaa, niin ja anoppi asuu tossa 500m päässä ja tekemisissä kuitenkiin ollaan oltu päivittäin ja ollaan jatkossakin...

enkö minä ymmärrä, vai eikö minua ymmärretä? mitäpä tuumaatte?