Meillä on kolmevuotias poika, jolla alkoi viime syksynä ilmaantua yhtäkkiä änkytystä. Sille löytyi kuitenkin ihan psykologinen syy, josta nyt ei sen enempää. Meillä asiaan suhtauduttiin siten, että alkuun olimme kuin "ei ois huomattukkaan", sillä änkytys selvästi haittasi lasta itseään. Sit kun meni siihen, että lapsi itse kieltäytyi sanomasta aloittamaansa lausetta, sen takia, ettei omasta mielestään osannut, niin autoimme lasta alkuun sanomalla lauseesta eka sanan, mikä siis oli yleensä se mitä alkoi änkyttämään. esim. poika yritti sanoa minä, mutta sai sanottua vain m-m-m-mi-mi-mi-mi----ja sit tuli itku, että en osaa..ja tällaisessa tilanteessa autoimme sen eka sanan kans ja koitimme kannustaa lasta kertomaan asiansa ja sanoimme, että ei haittaa, vaikka onki hankalaa, kyllä on aikaa kuunnella, että saat sanottua. Muut lähipiiristä suhtautuivat lähinnä säälivästi, juuri sen takia, kun lapsi selvästi itse kärsi tilanteesta. Viisi-vuotias isoveli joskus härnäs ja naureskeli ja matki pikkuveljeään, mutta sekin loppui, kun annoimme myös isomman lapsen ymmärtää sen, ettei änkyttäjä voinu itse sille mitään ja on rumaa matkia ja kiusata toista tuollaisesta, mmistä toiselle tulee jo muutoinkin paha mieli. Meilläkin tää änkyttäminen oli siis muutaman kuukauden kestänyt vaihe, joka nyt on jo taakse jäänyttä. Meidän tapauksessa lasta auttoi parhaiten se, kun annettiin aikaa sanoa takeltelevatkin lauseet ja hyväksyttiin takeltelusta huolimatta poika itsenään, niin että lapsi itsekkin tajus sen, ettei änkyttäminen haittaa, eikä tee häntä yhtään entistä huonommaksi.
