Alakulo iskee, loppuraskaus... ihan tavallistako?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vieras...
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vieras...

Vieras
Kuinka tyypillistä on loppuraskauden aikana ilmenevä alakulo ja kertooko se jotain tulevasta?

Alan olla melko viimeisilläni raskaana, laskettu aika on 19.12. En odota esikoistani; talosta löytyy jo kolme tervettä, ihanaa lasta joiden kohdalla odotusajat ja synnytykset on sujuneet hyvin. Nuorimmaisin lapsi on nyt 2v ja pienellä ikäerolla koko lapsikatras, joten hyvässä muistissa on aiemmat raskaudet. Hieman hämilläni nyt olenkin, kun ensimmäistä kertaa tällaiseen alakuloon loppuraskauden aikana törmään. Hämillään on miehenikin, kun en oikein osaa nimetä, mikä minut tarkalleen ottaen tekee alakuloiseksi.

Arki sujuu kyllä ihan normaalisti, mutta mieli on vain suurimman osan ajasta jotenkin todella maassa. Samalla on jotenkin alkanut pelottaa; miten elämä sujuu, kun vauva syntyy? Millaiseksi arkemme muodostuu? Entä jos en jaksakaan? Miehen suunnitelmat tulevan suhteenkin jotenkin harmittaa ja ahdistaa, vaikkei järin isoista asioista ole kysymyskään. Mies on esimerkiksi menossa ystävänsä (yhteinen tuttumme) kolmikymppisille joita on tarkoitus juhlia alkoholin voimin. (Mies ei juurikaan juo ja humalassa ollessaan ei ongelmaa, eli ei tähän mitään tällaista liity.) Minulle tämä ajatus saa jostain syystä todella pahan mielen; vauvamme on tuossa vaiheessa alle kuukauden ikäinen ja itsehän olen (tietenkin) aika sidoksissa häneen ja kotiin. Ei minulla mitään ryyppyhaluja olisikaan (en juo itse lainkaan, ei vain ole kiinnostusta) mutta jotenkin tuntuu, että toisella on muka niin paljon kaikenlaisia suunnitelmia ja minä en voi suunnitella yhtään mitään.

Tuntuu naurettavalta, että tuollainenkin asia saa aikaan pahan mielen - mutta kun en vain voi sille mitään. En nyt tietenkään ole tätä sanonut miehelleni tai kieltänyt häntä menemästä tms. Ei tuntuisi reilulta sanoa, että "En halua että menet". Ja silti sekin harmittaa.

Todella itkuherkäksikin olen muuttunut. Ei tarvita paljoakaan, niin jo on kyyneleet silmissä. Tuntuu, että usein ihan syyttä.

En käsitä, mistä nämä tunteet oikein kumpuavat. Mieheni on huomioonottavainen ja tekee kyllä oman osansa aivan kaikesta. Hän yrittää ymmärtää, kuuntelee, tukee ja lohduttaakin. Miehen tekemisissä tai tekemättä jättämisessä ei ole vikaa; ehkä nämä on nyt sitten niitä kuuluisia hormoneja joiden pyöriteltäväksi joudun näköjään oikeasti kunnolla vasta ensimmäistä kertaa aiemmista raskauksista huolimatta.
 
Mulla oli esikoisen odotusaikana saman tapaisia tuntemuksia ja silloinkin vielä kun hän oli aivan pieni vaikka olikin tosi helppo vauva. Ei nyt masennusta kuitenkaan, mutta itku oli tosi herkässä enkä aina oikein tiennyt edes mitä itkin, vaikea oli miehellekin selittää. Samoin aina jos hänellä oli joku meno, varsinkin jos oli yötä pois, niin minulle tuli tunne että hän pääsee menemään ja minä en (jo raskausaikana) vaikka en käytä alkoholia muutenkaan. Tuntui vain ettei minulla muuta elämää olekaan kuin tämä raskaus ja vauva ja itkin jo etukäteen hänen menojaan. Nuo tuntemukset oikeastaan pikkuhiljaa menivät ohi, olen solminut uusia kaverisuhteita muihin mammoihin, käynyt harrastuksissa ja mieliala on hyvä. Nyt odotan toista rv 26 eikä ole vielä tullut vastaavia tunteita, mutta luulen että kyllä hormonit tekee temput taas uudestaan. Koska mitään oikeaa hätää ei ole eikä ilmeisesti sinullakaan, joten yritä vain olla rauhallisin mielin :)
 

Yhteistyössä