Ajatuksia lapsettomuudesta

Olen kärsinyt lapsettomuudesta ja vielä suhteellisen nuori. Mutta on epäreilua ja tunneköyhää yrittää kuitata lapsettomuuden aiheuttama huoli ja kipu tyypillisellä lausahduksella: "oot vielä niiiin nuori, sulla on paljon aikaa!" - haluan näille alentaville, muka toivoa valaville kommentoijille sanoa siihen: Normaalitilassa kyllä, mutta hedelmättömällä naisella ei ole sitä aikaa.

Me hedelmättömät naiset emme voi (usein taloudelliset syyt) tai emme ehdi (raskas ja painava huoli) rakentaa hulppeita linnoja ja elämää luovia uria. Rahat ja ajatukset menee johonkin paljon tärkeämpään asiaan. Koska meillä ei muuten ole aikaa.

Areena on teidän

Kannustan teitä muita lapsettomia naisia tuomaan rohkeasti ajatuksia esiin lapsettomuudesta ja sen aiheuttamasta tuskasta. Miten ihmiset ovat teitä kohdelleet, mitä teillä olisi oikeus sanoa. Mitä sydämellänne on.

Ehkä tällä tavoin, rakkaat kirjoittajat, voimme joskus tulla näkyviksi. Näyttää maailmalle, kuinka paljon meihin sattuu, eikä tätä voi vain olkia kohauttamalla ohittaa.

 

Täältä löyty paikka, missä uskaltaa kertoo, miltä oikeesti tuntuu. Olen lapseton, eli siis ihmisten silmissä en mitään. Sen takia asiasta tietääkin vain kourallinen ihmisiä, ne kehen voin oikeesti luottaa.
Tuntuu pahalta, helvetin pahalta. Ei joka päivä, mutta toisinaan. Tekis vaan mieli mennä huutaan jonnekin, että miks just me!?! Ollaan siis miehen kanssa molemmat hedelmättömiä, mies täysin ja itellä alkanu kuulemma vaihdevuodet (ikää 36). Ei menny ihan niin ku suunniteltiin. Kaks tyhjää arpaa. Ei päästy edes hoitoihin asti, ollaan liian toivottomia tapauksia. Nyt pelottaa, kun alotellaan adoptioprosessia, että tuleeko sieltä kolmas tyhjä arpa.
Mutta ne tunteet. Ne on perseestä. Eikä niitä helpota jatkuva kuukautisvuoto, mikä muistuttaa siitä, että oon viallinen. 46 päivää vuotanu nyt putkeen. Kaverit yks toisensa jälkeen lisääntyy, jopa ne, kellä ei oo miestä. Osa raskautunu ihan "vahingossa", suurin osa suunnitellusti, yks pari jopa hoitojen tuloksena. Vituttaa. Eihän se multa oo pois, mutta vituttaa silti.
Nyt pitäis sit käydä kattomassa näitä pentuja. Ja mennä yksiin ristiäisiin. En halua, kun ahdistaa ajatuskin. Kaveri saattaa suuttua, mutta suuttukoon saatana. Mä en halua nähdä, saati pidellä yhtäkään kersaa, enkä halua kuunnella sitä lässytystä. Ja vähiten haluun kuulla niitä: "koska te teette muksun" uteluita. Ehkä tää joskus helpottaa, mutta nyt tuntuu tältä. Ymmärtäköön ne, jotka haluaa, ne jotka ei halua, haistakoon paskan. Mulla on oikeus mun tunteisiin, vaikka ne välillä häirittee itteekin.
Mä keskityn nyt mun vauvattomaan (loppu)elämään. Kiitos ja anteeks.