Lähes satavuotiaalla alkaa jo erittäin todennäköisesti olla ikääntymisen aiheuttamia neurologisia muutoksia aivoissa, jotka sitten voivat näkyä eri tavoin käytöksessä. Loputon tarvitsevuus on näistä yksi näkyvä muutos käyttäytymisessä. Monen muistisairaan kanssa pitäisi olla kirjaimellisesti yhdessä 24/7 jotta hän olisi tyytyväinen, edes vessassa ei saisi välissä käydä. Ja siltikään se ei poistaisi sitä muistisairaan tunnetta yksinäisyydestä ja hylkäämisestä, koska ihminen on sairas eikä keskushermosto enää kykene havainnoimaan ja käsittelemään asioita normaalisti. Siksi iäkkäiden ihmisten puheisiin kannattaa aina liittää se pieni varaus, että hän ei ehkä enää kykene tulkitsemaan ympäristöään kuten terveempänä. Kun se oma mieli on jo sulkeutumassa sinne pään sisälle, elämään enemmän muistoissa ja harhoissa kuin tässä päivässä, on sinne mahdoton kenenkään mennä ja parantaa sitä. Meillä jokaisella on se oma elämänvaihe elettävänä, iäkäs ihminen elää vanhuuttaan ja joku suvusta nuoruuttaan ja joku on siinä välissä. Jokaisen on huolehdittava omista voimavaroistaan, eikä elettävä elämäänsä jollekulle toiselle ihmiselle. Hankala kausi muistisairaan ihmisen kanssa voi kestää 20 vuotta, ja jos siihen pompotteluun lähtee mukaan, huomaa kohta itsekin olevansa vanha ja menettäneensä vuosikausia elämästään yrittäessään tyytyväiseksi ihmistä jota ei saa tyytyväiseksi. Todelliset laiminlyönnit ja hylkäämiset on asia erikseen, mutta jokaisella on oikeus asettaa rajat omalle jaksamiseleen, kun kyseessä on toinen aikuinen ihminen.
