S
Saako tästä puhua?
Vieras
On ollut (ja hyvä niin) keskustelua siitä, miten äitiys osaltaan sisältää myös "kiellettyjä tunteita". Etupäässä nämä ovat liittyneet semmoisiin asioihin kuin viha, jaksamattomuus, riittämättömyyden tunteet ja sensellaiset.
Yhdeltä kantilta en ole huomannut keskustelua käydyn, ja aluksi ajattelin olevani ainoa, mutta kun aloin miettiä tarkemmin niin heräsi epäilys etten ehkä olekaan. Nimittäin minun "kielletty tunteeni" on se, että mua jollakin tasolla (paremman sanan puutteessa) ahdistaa lapsen kasvaminen! Tai siis ei tietenkään sinänsä ahdista, olen toki ylpeä ja onnellinen kehityksestä, mutta joku pieni ja alhainen osa minussa haluaisi pitää tuon pienen ainaisesti essunnaruissa kiinni ja juurikin tässä omassa karvaisessa kainalossa nukkumassa. Eihän se ole vielä edes koulussa, mutta nyt jo saan aikaiseksi surumielen siitä ajatuksesta että se joskus muuttaa pois kotoa...
Tiedän että se tunne on itsekäs ja haitallinen, ja olenkin sitä kovasti lakaissut maton alle ja pyrin aisoissa pitämään (siis kieltämään). Koska jos sen tunteen antaa kukoistaa, niin tuloksenahan on lapsessaan roikkuva, irtipäästämiseen kykenemätön, mahdollisesti syyllistävä äiti. Sellainen, jonka pojalle ei kukaan nainen koskaan ole riittävän hyvä, joka tekee omista rajoituksistaan lapsensa rajoituksia, kutakuinkin sellainen nainen josta Pink Floydin "Mother" kertoo. Onko muitakin jotka tunnustaa ja mitähän sille tekis?
Yhdeltä kantilta en ole huomannut keskustelua käydyn, ja aluksi ajattelin olevani ainoa, mutta kun aloin miettiä tarkemmin niin heräsi epäilys etten ehkä olekaan. Nimittäin minun "kielletty tunteeni" on se, että mua jollakin tasolla (paremman sanan puutteessa) ahdistaa lapsen kasvaminen! Tai siis ei tietenkään sinänsä ahdista, olen toki ylpeä ja onnellinen kehityksestä, mutta joku pieni ja alhainen osa minussa haluaisi pitää tuon pienen ainaisesti essunnaruissa kiinni ja juurikin tässä omassa karvaisessa kainalossa nukkumassa. Eihän se ole vielä edes koulussa, mutta nyt jo saan aikaiseksi surumielen siitä ajatuksesta että se joskus muuttaa pois kotoa...
Tiedän että se tunne on itsekäs ja haitallinen, ja olenkin sitä kovasti lakaissut maton alle ja pyrin aisoissa pitämään (siis kieltämään). Koska jos sen tunteen antaa kukoistaa, niin tuloksenahan on lapsessaan roikkuva, irtipäästämiseen kykenemätön, mahdollisesti syyllistävä äiti. Sellainen, jonka pojalle ei kukaan nainen koskaan ole riittävän hyvä, joka tekee omista rajoituksistaan lapsensa rajoituksia, kutakuinkin sellainen nainen josta Pink Floydin "Mother" kertoo. Onko muitakin jotka tunnustaa ja mitähän sille tekis?
...No varmasti sinä päivänä tullaan Niagarat näkemään ja toivottavasti lapsiraukka älyää tosiaan olla katsomatta äitiinsä päinkään ettei tartte hävetä...
