Äitiyden ja uran yhdistäminen ahdistaa

["cindy"]

Olen unelmatyössäni, minulla on vakipaikka, nautin suurta luottamusta työpaikallani pitkän urani takia jne. Mutta äidiksi tulemisen jälkeen en ole enää pystynyt nauttimaan työstäni.

Puolivuotta sitten lapseni aloitti hoidon (2vee), jolloin palasin töihin. Minusta on vieläkin vaikeaa viedä lasta hoitoon, vaikka lapsi sinne ihan mielellään jääkin. Ja töissä ollessani tunnen olevani väärässä paikassa, minun pitäisi olla lapseni kanssa. Työhöni kuuluu useita muutaman päivän mittaisia ulkomaanmatkoja vuodessa. Ne koen erityisen raskaiksi ja repiviksi. Koko työmaailma tuntuu niin ällöttävän pinnalliselta ja turhamaiselta kun on saanut kokea äitiyden.

No nyt on toinen lapsi tuloillaan eli kohta saan taas olla kotona Mutta minua mietityttää kuitenkin nyt jo tulevaisuus. Miten onnistuu työhön paluu toisen lapsen jälkeen? Jo nyt olen ajatellut että olisin kotona kolme vuotta. Josko kolmevuotias olisi helpompi viedä hoitoon? Tai ehkä pitää miettiä työpaikan vaihtoa, johonkin vähemmän kuormittavaan.

Onko muilla samanlaisia tuntemuksia?

 

["vieras"]

Itse olen sanellut työhönpaluuni ehdot: korkeintaan 20 tuntia viikossa eikä yöpymistä toisella paikkakunnalla. Jos tämä ei olisi onnistunut, olisin vaihtanut työpaikkaa. Kuulostaa varmasti tyhmältä monen korviin, mutta mieheni torjui ehdotetun ylennyksen juuri siksi, että ei tarvitsisi olla perheestä erossa. Palkkaluokka olisi noussut kerrasta, mutta samoin myös stressikerroin. Jos on toimeentulo, tai mahdollisuus sekä halu olla kotona lasten kanssa pitkään, niin rikkauksiin ei kannata tähdätä perheen kustannuksella.

 

["cindy"]

Teen lyhyempää päivää, mutta tuntuu ei se ainakaan ole helpottanut minua. Joudun tekemään lyhyemmässä ajassa käytännössä samat työt kuin ennenkin. Minulla ei ole taloudellista pakkoa tehdä töitä. Se varmasti lisää ristiriitaista oloani.

Ennen lapsia aina kuuli puhuttavan uran ja äitiyden yhteensovittamisen vaikeudesta, mutta en osannut kuvitella sitä näin repiväksi. Ja muilla äideillä työpaikallani ei tunnu olevan mitään ongelmia, yksivuotias hoitoon ja viikon työreissulle...

 

["saramamma"]

Ymmärrän sinua hyvin. Toisen lapsen jälkeen minulla oli kriisi sekä töissä että avioliitossa, motivaatio hukassa ja kaikki tuntui tarkoituksettomalta - siihen asti olin todella nauttinut työstäni. Onneksi yhdessä mieheni kanssa selvitettiin ongelmat ja hain sisäisesti toista paikkaa (työskentelen pankissa) jossa oli enemmän vastuuta mutta myös vapautta ja sain päättä työajoistani joustavasti, sain todella ymmärtäväisen pomon, hyvin vähän matkoja. Mieheni teki myös vähemmän töitä (yrittäjä) ja saimme paljon enemmän aikaa yhdessä perheen kanssa.

Jos olet arvostettu ja tykätty työntekijä voit asettaa ehtoja työhönpaluullesi. Jos työnantaja todella sinua arvostaa se otetaan aina huomioon. Suurimmalla osalla on omat lapset ja hyvässä muistissa kuinka vaativaa tuo pikkulasten aika on ja ymmärrystä on enemmän kuin uskotkaan. Tulee toinen aika jolloin voit taas panostaa enemmän uraasi.

Itse olen todella tyytyväinen ratkaisuuni joka edisti uraani ja paransi kotioloja ja suhdetta mieheeni. Älä pelkää, ole rohkea tekemään tarvittavat ratkaisut sitten kun sen aika on.

 

[niinhän se on]

Itse en ole ns. uraäiti, teen ihan tavallista toimistotyötä, josta tosin nautin. Lapseni vein hoitoon 1,5-vuotiaana, kun oli oikeastaan taloudellisten syiden vuoksi jo puolipakkokin aloittaa työt, ja kun koin, että itse olen valmis palaamaan töihin.

Ensimmäinen hoitovuosi oli minullekin kyllä raskas, mutta sen jälkeen helpotti. Minulle oli vaikeaa sopeutua hoitoonviemisiin, ajatella lapsen päivän kulkua työpäivän aikana ja olla hänestä erossa. Mutta aika auttoi asiassa... Ole ihmeessä toisen kanssa kotona pitempään jos sinusta siltä tuntuu! Mutta itse olen toisaalta sitäkin mieltä, ettei töihinpaluuta pidä pitkittää liiaksi (ainakaan yli 3 vuoden, itse veisin toisenkin lapsen hoitoon 2-vuotiaana edes osa-aikaisesti), koska mitä pitempään on kotona, sitä huonommin työelämään sopeutuminen varmaankin sujuisi. Lisäksi olen ollut huomaavinani, että monille 3-vuotiaille päivähoidon aloitus on paljon rankempi kokemus kuin 2-vuotiaalle... Tähän taas joku sanoo, että mitä pienempi lapsi, sitä vähemmän ymmärtää protestoida, mutta ei se pelkästään niinkään mene. Lapsetkin kyspyvät eri tahtiin, ja näin jälkikäteen voin ainakin omalta kohdaltani sanoa, että oma tyttäreni ainakin todella kaipasi jo 2-vuotiaana ikätovereidensa seuraa ja lisävirikettä kotonaolemisen lisäksi...

 

["Cindy"]

Kiitos kaikille vastauksista! En ole löytänyt irl ketään jonka kanssa voisin jakaa tunteitani. Ehkä siksi että työni on aika erikoinen, luovanalan ammatti.
En tiedä, vaikealta tuntuu tehdä päätöksiä. Työpaikassani on monia hyviä puolia, esim. saan oikeastaan täysin päättää missä ja milloin teen työt, kunhan ne tulevat tehtyä. Mutta toisaalta työtäni ei voi tehdä puolella sydämmellä, sen kun huomaa lopputuloksesta, ja on raskasta olla vastuussa siitä. Olen aina ollut hyvä työssäni ja tehnyt sitä intohimolla ja nyt olen ihan uupumuksen partaalla kun en kykene tekemään työtäni niin hyvin kuin haluaisin.

Ehkä pitää vaan miettiä jotain muuta kevyempää työtä tai ihan kunnolla osa-aikaista. JA kyllä tää uusi raskauskin ehkä nyt vähän sekoittaa mun päätä

 

["Mina"]

Mitenkä minusta kuulostaa siltä, että sinun ongelma ei varsinaisesti ole se, että joudut olemaan lapsesta erossa. Ongelmana tuntuu olevan ennemminkin työssä käynnin epämukavuus vs. kotona olo. Kyllä minustakin tuntuisi tosi vaikealta mennä takaisin töihin, jos olisin saanut olla esim. vuorotteluvapaalla vuoden ja sitten pitäisikin lähteä takaisin rehkimään: Kotona olo ja jatkuva vapaa-aika on tosi mukavaa Mutta aikuisuuteen kuuluu se, että joutuu tekemään myös niitä epämukavia hommia..

 

["mä"]

olin samoin ajatuksin ja jäin kotiin lasten kanssa. Elämän pitää olla muutakin kuin kuormittavaa työtä ja jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Koko perhe voi paremmin. Työtilaisuuksia tulee ja menee, mut lapset on tässä ja pieniä vaan kerran. Mietin asiaa sitten, kun pieninkin on kolme tai ehkä enemmänkin

 

["cindy"]

[QUOTE="Mina";26853311]Mitenkä minusta kuulostaa siltä, että sinun ongelma ei varsinaisesti ole se, että joudut olemaan lapsesta erossa. Ongelmana tuntuu olevan ennemminkin työssä käynnin epämukavuus vs. kotona olo. Kyllä minustakin tuntuisi tosi vaikealta mennä takaisin töihin, jos olisin saanut olla esim. vuorotteluvapaalla vuoden ja sitten pitäisikin lähteä takaisin rehkimään: Kotona olo ja jatkuva vapaa-aika on tosi mukavaa Mutta aikuisuuteen kuuluu se, että joutuu tekemään myös niitä epämukavia hommia..[/QUOTE]

Tätä olen pohtinut myöskin. Onko minusta tullut vaan hienoperse joka elelisi miehensä siivellä...

Työni oli ennen lasta minulle todella mieluisaa, kuin mukava harrastus. Nyt se on kuitenkin muuttunut aivan pakko pullaksi. Paljon ajatustyötä vaativaa työtä on tosi raskasta tehdä kun ei ole minkäänlaista intoa tai motivaatiota. Tärkeät asiat ovat ihan jossain muualla.

 

["saramamma"]

Kirjoitin jo aikaisemmin (olen se pankkitäti) ja tuo motivaation puute kuulostaa myös tutulta. Käyn nykyään töissä vain rahan takia mutta jos saisin saman rahan olemalla kotona olisin tosi onnellinen. Aikaisemmin ennen lapsia työ oli hirmu tärkeää. Sekin pitää vain hyväksyä. Ehkä se on merkki siitä että on aika tehdä jotain muuta. Itsekin olen miettinyt vaihtoehtoja ja olisin valmis jopa laskemaan elintasoamme jos saisin tehdä luovempaa tai motivoivampaa hommaa. Juurin nyt yritän tulla vielä kerran raskaaksi, jotta saisin taas tauon ja aikaa miettiä. Itse olen valmis uusiin ratkaisuihin mutta annan niille aikaa kypsyä, kun aika on kypsä asiat järjestyvät omassa tahdissa, ainakin niin mulle on aina käynyt. Lapset ja perheeni ovat ehdottomasti tärkeintä elämässäni, enkä aio jäädä odottamaan eläkettä saadakseni nauttia tästä ihanasta ajasta lasten kanssa. Nyt juuri kaikki toimii loistavasti joustavan työni ansiosta ja aika ajoin se on ihan kivaakin ja motivoivaa. Voihan olla että sinun ajatukset ovat nyt tuossa tulevassa lapsessa niin täysillä että et jaksa yhtään motivoitua muuhuun. Tilanne voi olla toinen kun lapsi on 2 vuotta. Ota päivä kerrallaan ja anna ajan kulua ja luota siihen että asiat järjestyy, älä stressaa! Nyt ei ole aika tehdä päätöksiä työstä, keskity tulevaan vauvaan!