Äitimme pulputus uuvuttaa - annanko vain olla?

[OddMolli]

Tulipa naistenlehtimäinen otsikko

Äitini näki perhettäni viikko sitten pitkästä aikaa. Vierailut ovat lasteni kannalta mukavia, mutta itse suren sitä, ettei hänestä ole koskaan ollut henkiseksi tueksi.

Kysyy kysymyksiä, muttei kuuntele vastauksia. "Mitäs kautta ajoitte tänne - se Turun tie on nyt remontissa" "Tuolta eteläpuolta"."Ai niin pohjoispuoltako, siellä on se kiva huoltoasemakin, näkikö Jesper sen ison puuhevosen..."

Hän on samanlainen höpöttäjä kuin sisaruksensakin, joten ehkä tämä on vain sukuvika. Mieheni tapasi tätini ensimmäistä kertaa tänä kesänä ja sanoi heti, että ei saanut yhtään asiaansa tädin "kalvon" läpi, kun tämä vain puhui ja väisteli.

Puhelimeen äiti vastaa aina kertomalla pari minuuttia, missä kännykkä oli ja kuinka hän käveli sen ja sen huoneen läpi etsiessään sitä ja kuinka siinä on sen ja sen verran akkua jäljellä.

Henkisesti poissaoleva äiti siis, vaikkakin muuten hyväsydäminen.

Pitäisikö surra vain pois se toive, että hän kuuntelisi ja puhua vain säästä?

Siskoni ja veljeni ovat omien sanojensa mukaan jo luovuttaneet ja antavat äidin höpöttää. Isämme pakenee pelaamaan golfia siinä vaiheessa, kun päivittäin "uupuu" liikaa äidin dominoivasta pulputuksesta.

 

["juulia"]

Anoppini on samanlainen, ja voi että osaa olla rasittava tapaus... Sanotaanko niin, että kun menemme vaikkapa hänelle kylään ja viivymme 2h, niin sinä aikana minä saatan saada sanottua ehkä hyvässä lykyssä 5 lausetta, mieheni yhden tai kaksi... Ihan oikeasti!! Ja kyse ei ole siitä, etteikö meillä mieheni kanssa juttua riittäisi tai että olisimme jotenkin tuppisuita, ehei! Vaan yksinkertaisesti anoppi puhuu taukoamatta, hölöttää päälle, keskeyttää... En ole varmaan yhtä ainutta lausetta koskaan saanut sanottua ilman että eukko keskeyttäisi. Harmittaa vaan vietävästi kun ei malta lastenkaan juttuja koskaan kuunnella, niitä omiaan vaan pälpättää.

 

["vieras"]

Mä olen oman äitini suhteen luovuttanut. Vuosia toivoin, että äitini muuttuisi, mutta entistä vähemmän kuuntelee, kun ikää tulee lisää. En enää jaksa toivoa ja aina pettyä.

 

["vieras"]

Ehkä teillä on ollut liianlaisia odotuksia äitinne henkistä elämää kohtaan. On ollut ja ehkä edelleenkin olo, että siellä takana on jotakin suurempaa, vaikka toiset nyt vaan ovat sellaisia, että ei sieltä hölinän takaa sen syvällisempiä ajatuksia ja tunteita löydy. Toisaalta, jos itse on enemmän sellainen, että ei osaa ikinä olla kevyesti, vaan aina pitäisi jonkun olla syvällisesti läsnä kuuntelemassa, niin sitten on ehkä syytä löysätä pipoa. Sekin on rasittavaa. Jos ihminen on ollut samanlainen esim. 50 vuotta, niin ei kannata kauheasti toivoa. Sellaisen ihmisen kanssa kannattaa löytää yhteenkuuluvuuden kokemuksia esim. jonkun mieleisen tekemisen kautta.

 

[alkuper.]

#4 vastaus oli hyvä. Äiti kuitenkin on innolla mukana asioissa ja ehkä hänen kanssaan olisi parempi vain tehdä jotain - ja puheseura hakea sitten muualta.

Vasta tänä kesänä huomasin katsella isän ilmeitä, kun äiti keskeyttää ja saman turhautumisen huomasin kuin itsessänikin. Isä on kuitenkin ratkaissut asian pelaamalla paljon (golfia) ja sillä tavalla ei tukahdu puheen alle.

En oikein haluaisi rajoittaakaan normaalia puhetta hänen kanssaan. Aiemmin hän saattoi pyytää mm. kertomaan, miten jokin pizza leivotaan, mutta puhui sitten päälle oman versionsa. "Mites sinä pilkot nämä, neuvoppas sinä" "No teen tällaisia siivuja tähän..." "Katsos näinkin näistä tulisi aika ihania, tällä tavalla minä sen teenkin, joo, nyt täytyykin katsoa missä se veitsi oli just laitoin koneeseen".
Saatoin kysyä, haluaako hän oikeasti kuunnella, mutta hän selvästi pahoitti mielensä. Ei varmasti hahmota asiaa.

Täytyypä keskittyä siihen tekemisen meininkiin, vaikka sitten itse ihan tuppisuuna!

 

["juulia"]

Anopilltani puuttuu tilannetaju täysin, eli saattaa höpöttää esim. juhlapuheen päälle, keskeyttää vaikka papinkin ihan noin vain... Hän ei myöskään huomaa toisten keskustelua, eli vaikkapa kaksi henkilöä olisi käymässä omaa keskusteluaan, hän tulee ja ryhtyy puhumaan päälle aivan eri aiheesta. Mitään mielentetveysongelmia anopilla ei ole ja on muuten hyvin ystävällinen ja mukava ihminen, mutta en tiedä mikä tuossa hänen jatkuvassa pulinassaab voi olla taustalla. Hänen sukulaisensa eivät ole samanlaisia, eli ns. sukuvika se ei ainakaan ole.

 

[anoppi]

Mun anoppi on myös samanlainen. Koko ajan suu käy, siis ihan koko ajan, ja mitään ei kuuntele. Nauraa rätkättää isoon ääneen omille muka hauskoille jutuille ja koko ajan pitää olla päällimäisenä äänessä. Kyselee kovasti meiltä asioita mutta mitään ei kuuntele loppuun. Anoppi on periaatteessa ihan hyväsydäminen ihminen mutta niin äärettömän rasittava. Muutama tunti hänen seurassaan ja takki on tyhjä. Se on sellainen energiasyöppö sen jatkuvan kalatuksensa kanssa.

 

["vieras"]

Pitäisi, äitisi ei ikinä muutu. Ihmiset muuttuvat vain jos he itse tiedostavat tekevänsä jotain väärin ja todella haluavat muuttua. Anelu ja toivominen ei auta yhtään. Minulla on samanlainen äiti, häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minun elämäni... ei voi mitään, pitää vain luopua siitä ajatuksesta, että äitini olisi ikinä tukenani.

 

[alkuper.]

Varmaankin tärkeää etten ota sitä henkilökohtaisesti? Lapsenahan se raivostutti, koska tuli turvaton olo - äidin mieleen ei millään päässyt sisään. "Onko teillä siellä auton takapenkillä kuuma, laitetaan vähän puhallusta" "Täällä on juuri sopiva nyt, vähän liiankin kylmä" "joo, määpä laitan tuohon neloseen puhallusta, se voisi olla hyvä" "Täällä on siis äiti vähän liiankin viileä" "No, ai, no laitetaan vaan kolmosen verran puhallusta".

Toivon että pysähdyn kuuntelemaan omaa jälkikasvua.

Ilmeisesti kohtelias ja hienotunteinen rajojen laitto auttaa - ei viivytä kylässä pidempään kuin itse jaksaa. Tätä joku jo toteuttikin vastaajista, oman anoppinsa kohdalla.