E
"ElliNoora"
Vieras
Taas suuttui äiti vieraillessaan luonani. Hän mainitsi asiasta joka on hyvää minussa ja siskossani, ja heti perään alkoi kiitellä asiasta itseään kuinka se johtuu siitä miten hän osasi meidät kasvattaa. Sama toistuu aina kun tulee puhetta mistä tahansa positiivisesta asiasta minussa tai siskossa, samoin lapsessani. Esim kerran kerroin hyvän vitsin minkä lapseni minulle oli kertonut, äiti alkoi selvittää kuinka lapseni on perinyt häneltä hyvän huumorintajun.
Kuitenkin usein hänen kehuessaan itseään meidän ansioistamme sanon asiasta, esim tänään sanoin että olisiko mahdollista että me myös itse osaamme ajatella asioita ja osata jotain. Sitten hän suuttuu ja sanoo että joutuu kehumaan itse itseään kun me emme IKINÄ ole sanoneet hänelle mitään kaunista. Mikä ei todellakaan pidä paikkansa, me lapset olemme ne jotka pyytävät anteeksi, hän ei koskaan ensin (saattaa pyytää anteeksi kun itse olen ensin pyytänyt, mutta sittenkin jatkaa vielä paasaamalla). Äiti on vuosien varrella syyllistänyt meitä niin rankalla kädellä etten voi käsittää mistä hän sitten kokee että nuo meidän lukuisat huonot puolet on tulleet. Joskus tekisi mieli sanoa äidin haukkuessa että itsepähän kasvatit mut hänet tuntien se olisi verinen loukkaus.
Kun olimme lapsia äiti kehui ja kannusti meitä kovasti, joskin oli jo silloin jonkin verran kontrolloiva, mutta kuitenkin ihana ja rakastava äiti. Ongelmat äitisuhteessa alkoi kun muutimme omillemme, mitä hän ei hyväksynyt. Syyllisti jatkuvasti kun emme soitelleet tarpeeksi, tai olleet riittävän iloisia ja energisiä hänen soittaessaa. Tiedän hänen poteneen myös masennusta mutta aina sanoo että pääsee siitä omin avuin ylös ja aina tuntuukin pääsevän. Mutta kun nämä puheet tulevat milloin tulevat, riippumatta siitä onko menossa alakulon kausi. Ja jos on masentunut eikä itse hae apua minkä minä voin. Pitääkö oikeasti minun ja siskon aina vaan niellä ja päästä toisesta korvasta miten hän ottaa kunnian kaikesta sovun säilyttämiseksi. Nyt on tilanne se ettei useinkaan tee mieli kertoa hänelle kaikesta ettei hän alkaisi kehua itseään ja lopulta vähätellä minua.
Harmittaa kun kaikesta huolimatta äiti on rakas ja lapsuutemme oli tosi ihana enkä halua muistaa äitiä näistä negatiivisista asioista vaan sen äidin joka meillä lapsena oli. Kyllä äiti vieläkin väliin on sellainen kuin silloin mutta itse pitää olla tarkka sanoistaan ettei saa sitä suuttumaan. Onkohan vielä mahdollista saada äiti ymmärtämään oma osuutensa ja muuttumaan? Vai teenkö itse tosiaan kaiken huonosti ja onko muka kaikki hyvä vain äidin kasvatuksen ansiota? Kerran rohkaisin itseni ja äidin suututtua ja lyötyä luurin korvaani huudettuaan "anteeksi kun olen olemassa" soitin takaisin ja vaadin että nyt puhumme. Puhuimme asiat halki ja itkimme molemmat mutta kun olin lopettanut puhelun mieli oli tavallaan hyvä mutta tunsin että äiti jäi niskan päälle ja lopputulema keskustelussa oli se että olen itse huono tytär mutta joo, rakastetaan toisiamme.
Olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi kaikki äidin syytökset ja luottaa siihen etten ole niin huono kuitenkaan. Olin lapsena temperamenttinen ja sosiaalinen, nykyään aika sulkeutunut sivustaseuraaja. Vain kotona oman perheeni kesken olen ihan oikeasti oma itseni. Toivottavasti voin itse antaa hyvin mielin lapseni lentää pesästä ja jatkaa elämääni oman itseni kautta, en lapseni.
Kuitenkin usein hänen kehuessaan itseään meidän ansioistamme sanon asiasta, esim tänään sanoin että olisiko mahdollista että me myös itse osaamme ajatella asioita ja osata jotain. Sitten hän suuttuu ja sanoo että joutuu kehumaan itse itseään kun me emme IKINÄ ole sanoneet hänelle mitään kaunista. Mikä ei todellakaan pidä paikkansa, me lapset olemme ne jotka pyytävät anteeksi, hän ei koskaan ensin (saattaa pyytää anteeksi kun itse olen ensin pyytänyt, mutta sittenkin jatkaa vielä paasaamalla). Äiti on vuosien varrella syyllistänyt meitä niin rankalla kädellä etten voi käsittää mistä hän sitten kokee että nuo meidän lukuisat huonot puolet on tulleet. Joskus tekisi mieli sanoa äidin haukkuessa että itsepähän kasvatit mut hänet tuntien se olisi verinen loukkaus.
Kun olimme lapsia äiti kehui ja kannusti meitä kovasti, joskin oli jo silloin jonkin verran kontrolloiva, mutta kuitenkin ihana ja rakastava äiti. Ongelmat äitisuhteessa alkoi kun muutimme omillemme, mitä hän ei hyväksynyt. Syyllisti jatkuvasti kun emme soitelleet tarpeeksi, tai olleet riittävän iloisia ja energisiä hänen soittaessaa. Tiedän hänen poteneen myös masennusta mutta aina sanoo että pääsee siitä omin avuin ylös ja aina tuntuukin pääsevän. Mutta kun nämä puheet tulevat milloin tulevat, riippumatta siitä onko menossa alakulon kausi. Ja jos on masentunut eikä itse hae apua minkä minä voin. Pitääkö oikeasti minun ja siskon aina vaan niellä ja päästä toisesta korvasta miten hän ottaa kunnian kaikesta sovun säilyttämiseksi. Nyt on tilanne se ettei useinkaan tee mieli kertoa hänelle kaikesta ettei hän alkaisi kehua itseään ja lopulta vähätellä minua.
Harmittaa kun kaikesta huolimatta äiti on rakas ja lapsuutemme oli tosi ihana enkä halua muistaa äitiä näistä negatiivisista asioista vaan sen äidin joka meillä lapsena oli. Kyllä äiti vieläkin väliin on sellainen kuin silloin mutta itse pitää olla tarkka sanoistaan ettei saa sitä suuttumaan. Onkohan vielä mahdollista saada äiti ymmärtämään oma osuutensa ja muuttumaan? Vai teenkö itse tosiaan kaiken huonosti ja onko muka kaikki hyvä vain äidin kasvatuksen ansiota? Kerran rohkaisin itseni ja äidin suututtua ja lyötyä luurin korvaani huudettuaan "anteeksi kun olen olemassa" soitin takaisin ja vaadin että nyt puhumme. Puhuimme asiat halki ja itkimme molemmat mutta kun olin lopettanut puhelun mieli oli tavallaan hyvä mutta tunsin että äiti jäi niskan päälle ja lopputulema keskustelussa oli se että olen itse huono tytär mutta joo, rakastetaan toisiamme.
Olen aktiivisesti yrittänyt unohtaa ja antaa anteeksi kaikki äidin syytökset ja luottaa siihen etten ole niin huono kuitenkaan. Olin lapsena temperamenttinen ja sosiaalinen, nykyään aika sulkeutunut sivustaseuraaja. Vain kotona oman perheeni kesken olen ihan oikeasti oma itseni. Toivottavasti voin itse antaa hyvin mielin lapseni lentää pesästä ja jatkaa elämääni oman itseni kautta, en lapseni.
