Aina ei kannata luovuttaa

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Niih
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
N

Niih

Vieras
Piti kirjoittaa tää viesti, kun kesän ajan täällä palstalla taustailleena tuntuu, että parisuhderintamalla tuntuu menevän monilla kovin huonosti. Tosin mun on nyt heti alkuun sanottava, että oma "tarinani" ei koske henkistä tai fyysistä parisuhdeväkivaltaa tai muita vastaavia vakavia asioita, joiden vuoksi itsekin kyllä olen lähes aina valmis ehdottomaan eroa ihan oman (ja etenkin lasten) turvallisuuden vuoksi. Tää on tällainen tavallisempi tarina siitä, miten meistä meinas tulla yksi niistä lukuisista pareista, jotka eroaa pikkulapsiaikana.

Meillä on siis nyt kaksi lasta, joista nuorempi alle 2v. Muutamaa vuotta vanhemman esikoisen syntymän ja tän pienemmän syntymän välinen aika oli meidän parisuhteessa aivan kamalaa aikaa. Asteittain pahenevaa. Mies tuntui jotenkin tavallista enemmän ja kiihkeämmin kaipaavan menemistä kavereiden kanssa - ja vaikka usein ei mennyt, meni kyllä tasan aina kun siihen tilaisuuden sai. Itse olin vailla verkostoja ja aina kotona lapsen kanssa. Olin myös tosi väsynyt huonoista yöunista ja mies taas yrityksistä tehdä entistä enemmän töitä. Rahatilanne oli kuitenkin hoitovapaalla tosi huono ja hermot kiristyi ja kiristyi.

Meidän tilanne oli lopulta sellainen, että mitään ei puhuttu tiuskimatta eikä huutamatta täällä kotona. Seksiä ei ajateltukaan muuta kuin toisen lapsen aikaan saamiseksi. Monta kertaa riitojen lomassa puhuttiin erosta ja loukattiin toista tosi pahastikin. Ainoa mikä sai minut kestämään oli Sinkkosen puheista mieleeni jäänyt lausahdus, että erot pitäisi kieltää alle 2v lasten vanhemmilta :D

Toisen lapsen vauva-aika oli vielä aika raskas. Olin itse synnytyksestä kipeä ja väsynyt imetysaikana. Sitten kuitenkin kuin ihmeen kaupalla sain huomata ensin toisen lapsen olevan paljon esikkoa parempi nukkuja, kiltimpi syömään myös muuta kuin rintamaitoa, osaavani pyytää paremmin apua lapsenhoitoon. Mies otti yllättäen enemmän vastuuta kahden hoidosta, kun esikoista ei ollut oikein koskaan osannut (tai halunnut) hoitaa. Niinpä pienemmän suhde isäänsä on alusta saakka ollut paljon vahvempi kuin esikoisen oli - toki nytkin esikoinen vanhempana on jo kovasti isänsä perään.

Pikku hiljaa myös meidän solmut alkoi aueta. Rahatilanne helpotti miehen töiden muuttuessa, itse sain arjen rullaamaan lasten kanssa, pääsin opiskelemaan hoitovapaan ohella jolloin sain aivan muuta ajateltavaa kuin vain kodin. Seksi alkoi sujua ja alettiin ottaa pieniä irtiottoja arjesta niin perheenä kuin miehen kanssa kahdestaankin.

Nyt meillä menee tosi hyvin :) Enkä oikeesti oikein pystyny uskomaan, että näin vois olla! Välillä elämä oli niin mustaa eikä meillä ollu enää mitään hellyyttä tai naurua tässä parisuhteessa. Nyt sitä on. Eilenkin naurettiin yhdessä hölmöille jutuille lasten jo mentyä nukkumaan ja seksin kautta unille toisen kainaloon. Mun oli vaan ihan pakko tilittää, luki kukaan tai ei. Ja rohkaista, että joskus kun mikään ei tunnu enää miltään, sitä valoa VOI OLLA siellä tunnelin päässä. Kun sinne vaan pääsee.
 
Alkuperäinen kirjoittaja millanen:
Ihana kuulla että ette ole heittäneet hanskoja tiskiin vaan asiat ovat palanneet raiteilleen!:)
Mukavaa ja onnellista jatkoa teidän perheelle!:) :flower:

Olin varma, ettei kukaan kommentoi tällaista positiivista lässynläätä :D

Mut kiitos. Olen tietysti näin jälkiviisaana ihan kauhean onnellinen itsekin, ettei annettu periksi. On ollu jotenkin ihan kauhean tärkeää ja ihanaa saada myös miehen kuulla sanovan, että meillä menee nyt hyvin :) Ollaan siis yhtä mieltä siitä, että kannatti myös kärsiä yhdessä.

En tosin tiedä, uskaltaisinko enää yrittää kolmatta lasta... vai olisko sitä nyt jo "vahingosta" viisastunu ja seuraava vauva-aika menis leppoisammin.
 
Mä olen ehdottomasti samaa mieltä aloittajan otsikon kanssa. Meillä on miehen kanssa yli kymmenvuotinen seurusteluhistoria, aloitettiin seurustelu alle kaksikymppisinä. Vuosien varrelle mahtuu hyvin karikkoisia aikoja, ollaan erottu ja palattu takaisin yhteen lukuisia kertoja. Ollaan jopa seurusteltu tahoillamme muiden ihmisten kanssa välillä ja vannottu, ettei koskaan ikinä milloinkaan palata yhteen. Vaan niin se vain kohtalo on päättänyt, että me kuulutaan yhteen. Eroon emme toisistamme pääse ja hyvä niin, sillä olemme nykyisin onnellisempia kuin koskaan. Häät tulossa, vauva tulossa, yhteinen asuntolaina ja koti ja rakkautta, läheisyyttä, molemminpuolista kunnioittavaa ystävyyttä vaikka muille jakaa.

Tosin meidän riidat ja keskinäiset kärhämät ei ole koskaan johtuneet esim. väkivallasta, pettämisestä tai sen tyyppisestä toisen kunnioittamattomuudesta, vaan lähinnä kahden voimakasluonteisen ihmisen periksiantamattomuudesta ja kykenemättömyydestä kompromisseihin ja joustoon "mutku-mä-haluun" -tilanteissa. Mummini sanoikin aikanaan, että kyllä aika hioo pahimmat särmät pois ja elo helpottuu, ja niinhän siinä on käynyt.

Täytyy vain sanoa, että onneksi olen kuunnellut sydäntäni ja antanut suhteellemme mahdollisuuden. Jos jääräpäisesti olisin ajatellut, ettei siitä mitään kuitenkaan tule, olisin jäänyt vaille kaikkea tätä onnea, mitä meillä nyt on.
 

Uusimmat

Kuumimmat

Yhteistyössä