äidiksi tulo

[äiti 78]

minkälaisia tunteita teillä on herännyt kun olette tuleet äidiksi? Meille syntyi joulukuun 22 päivä aivan ihana pieni poika!
Itse välillä miettii kuinka paljon elämä muuttuu lapsen myötä ja kuinka kasvattaa lapsi että hänestä tulisi kelpo kansalainen!
Kertokaa ajatuksianne ja kokemuksia!! kiitos!

 

[tinuliini]

En osannut ajatella oikein mitään. Onnellinen olin, tietämättäni myös masentunut. Meni vuosia "hukkaan" kun en osannut hakea apua. Kolmannen lapsen kohdalla vasta varsinaisesti "osasin" kokea äidiksi tulon onnen.

 

[NeitiNasu]

En osannut ajatella minäkään. Mun ensimmäinen ajatus oli kun synnytysairaalasta pääsin pihalle että täällä on elämää vielä. Sanoin miehelle että "täällähän kulkee busseja." Mies katsoi sitten hiukan verran oudosti ja sanoi että "rakas mä ajan tollasta bussia, sun porukatkin ajaa". Eli aika sekavassa mielentilassa olin. Mitään äitiyden onnea en tuntenut, enkä silmitöntä rakkautta omaan lapseeni. Olin hämmentynyt. Se rakkaus tuli sitten jälkeenpäin vasta, paljon paljon myöhemmin.

 

[Trampoliini]

Siitä on jo aikaa. Olihan se aikamoinen muutos. Aikaisemmin kävi viikoittain koulussa tai töissä ja sitten tuli aika jolloin oli päivästä toiseen vauvan kanssa kotona. Olihan se erilaista, mutta kaikin puolin mukavaa. Vastuu lapsesta yllätti kun ennen ei tarvinnut vastata kuin itsestään niin yhtä-äkkiä koko perheestä.

Ja kyllähän toisen ja kolmannen lapsenkin saaminen on tuntui merkittävältä. Sitä mietti miten pärjää tulevan lapsen ja sisarten kanssa. Jokainen lapsi vielä kun on oma yksilönsä ja on ihmeellistä että itse on saanut niin hienon tilaisuuden päästä vaikuttamaan toisen elämään.

 

[SuSu79]

Mä olin arvaamattani ihan superonnellinen kun eka syntyi! Vaikka minä en ole KOSKAAN halunnut lapsia.. Tämä eka olikin ns. "vahinko laukaus"
Toista lasta oikein odottamalla odotin ja ei ole pojilla ikäeroa kun viikkoa vajaa vuosi..

Toisen syntymä olikin sitten jo ihan eri asia! Silloin en osannut suhtautua mitenkään kumpankaan lapseen, olin itkuinen ja tunsin olevani huono äiti kun en välitä heistä..
Kaippa tämä oli sit jotain raskaudenjälkeistä masennusta tai väsymystä koska lasten hoito oli paljolti mun harteilla.
Eräs yö sain kuitenkin kuin sydänlaakin! Imetin vauvaa (n.2vk vanha) ja nukahdin, heräsin kun vauva tippui lattialle!!!
Itkin ja huusin saunassa yksinäni ja hakkasin henkisesti itseäni vaikka ei vauvalle mitenkään käynyt.

Lopulta puhuin miehelleni näistä tuntemuksista ja sanoin että ehkä tarvitsen vain tutustumisaikaa vauvaan, joten jos saisin olla hänen kanssa vain kahden?
Isäntähän sitten vieraili vanhemman pojan kanssa milloin missäkin ja sain olla nuoremman kanssa ja niin kävi kuin kävikin että äidin rakkaus heräs ja loppu hyvin kaikki hyvin

Nyt olis kolmas haaveissa.. Toivottavasti välttyis tältä masennukselta!

Ekan aikana äidiksi tulo suorastaan pelotti! Joinain aikoina ajatelin jopa ajaa rekan alle niin ei tarvitsisi miettiä mitä se äitinä olo on.
Ne oli ne raskaushormoonit ilmeisesti..

 

[AnnaManna]

Mielialat vaihteli laidasta laitaan jo raskausaikana, välillä itkin että ei tämä lapsi halua mua äidikseen eikä musta ole tähän, ( vaikea raskaus). Tyttö syntyi sitten leikkauksella, ensimäiset puolivuotta syytin itseäni siitä kun en ollut tehnyt tytön syntymän eteen mitään... Nyt ku neiti on kohta 1.5 vuotias niin alkaa jo sisäistään sen että se tapa oli parempi meidän kummanki kannalta. Sairaalassa ei imetys onnistunu, 19 vuorokautta yhteensä oltiin osastolla, välillä itkettiin välillä naurettiin... johonki tuonne alitajuntaan on arvet siitä jääny, saas näkyä millon ne sieltä pomppaa esiin oikein kunnolla. Ensimäinen kuukausi meni varmaan siihen tutustumiseen, itkuinen vauva aika on tuoreessa muistissa. Kai se on toisen kans helpompaa... Kiteytettynä koko juttu, ensimäinen vuosi on ollut sellasta hulabaloota ja tunnemyrskyä, sillon ku alettiin puhumaan että yritetään vauvaa ei ollut tietoakaan että se tulee olemaan tällasta. Pois en päivääkään antas, elämä opettaa...

 

[MeikäMamma]

Esikoinen syntyi nyt joulukuussa 13 pvä. Todella onnellinen olen... mutta myös alakuloinen... toivon, että muhun ei iske masennus kun miehellä alkaa kohta taas työt ja jään yksin kotiin. Alakulo johtuu väsymyksestä ja lapsen itkusta.. en vielä täysin osaa tulkita mitä hän haluaa milloinkin sanoa. Ja se on niin raastavaa jos ei voi toisen oloa helpottaa. Vielä ei ole ihan arki muotoutunut ja käyttää energiaa liikaa vääriin asioihin. Mutta niinkun mun äiti sanoo: äidiksi kasvetaan pikkuhiljaa. Onni ei tule heti vaan ajan kanssa.
Näin meillä.