Ahistaaa

Kirjoitin tämän viestin eilen yksinhuoltajat osastolle, mutta kirjoitetaan nyt tännekin...

Olen seurustellut 10 vuotta ja niistä 3 vuotta ollut naimisissa. Yhteinen lapsi on 1 vuosi ja 3 kuukautta nyt. Seurustelun alkuaikoina oltiin ku paita ja peppu ja oltiin tosi monesta asiasta samaa mieltä ja oltais voitu keskustella aamuun saakka vaikka mistä. Nyt on monet asiat muuttuneet ja enää ei olla samaa mieltä edes perusasioista. Mies haluaa määrätä kaikesta kuten minäkin, mutta minä annan perusluonteeni takia aina periksi. Nyt on tullut tunne, että meillä on mukavaa yhdessä vaan silloin, kun katsotaan telkkaria tai syödään ja jutellaan täysin joutavista asioista. Musta tuntuu, että kun sitten puhutaan oikeista asioista, niin mieheni yrittää käännyttää minua omalle kannalleen ja jos en käänny, niin haukkuu mut alimpaan #&%?$!*. Hyvä isä on kuitenkin pojalleen aina kun vaan on paikalla ja tukenut mua monessa mun henkilökohtaisessa kamppailussa, josta mä voin aina olla sille kiitollinen.

Nyt kuitenkin tämä meidän erilaisuus on saanut mut tuntemaan, että meidän olisi ehkä parempi lähteä eri teille etsimään uutta onnea. Muutos kuitenkin pelottaa minua ihan äärimmäisen paljon. Mietin vain jatkuvasti sitä, miten tulen katumaan sitä vielä, että erosimme, mutta kun musta tuntuu, että näin me ei pystytä enää yhdessä elämäänkään. Lisäksi mä mietin, että jos me nyt erotaan, niin me pystytään eroamaan edes jotenkin ystävinä, mutta jos mä annan tän yhteiselon jatkua vielä 5-10 vuotta lisää, niin meistä ei tule yhtään sen onnellisempia kuin ollaan nyt vaan ennemminkin päinvastoin.

Kaikki argumentit miksi mun ei pitäisi erota liittyy meidän yhteiseen lapseen sekä siihen miten mun pitää auttaa mun miestäni. Ainoa argumentti jonka keksin liittyen itseeni on se, että mieheni voi pitää silmällä poikaamme sen aikaa, kun käyn muualla. Mä oon aina ollut uhrautuja ja nyt mä olen vielä konkreettisesti sen itselleni selvittänyt, kun tajusin nämä "miksi ei pitäisi erota" -argumentit. Mä oon aina auttanut miestäni kaikissa sen asioissa ja se tukeutuukin mun jatkuvaan pelastamiseen. Nyt mä en enää jaksa. Mun täytyy keskittyä meidän lapseen ja sen "pelastamiseen".

Jos nyt menen miehelleni sanomaan, että haluan erota, niin se tulee sille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olen muutaman kerran halunnut mennä keskustelemaan perheneuvolaan, mutta mieheni mielestä meillä ei ole sinne mitään asiaa, koska mitään ongelmaa ei ole vaan ongelma on pelkästään mulla ja mun asennoitumisessani. Mieheni mielestä mun ei pitäisi automaattisesti sanoa ei kaikkeen mitä hän sanoo.

Muutenkin pelkään, että jos ilmoitan miehelleni, että nyt erotaan, pakkaa kamasi, niin asunnosta hajoaa paikat. Mieheni ei ole väkivaltainen, mutta välillä äkkipikainen. Hänen mielestään on parempi hajoittaa huonekaluja/seiniä tms. kuin se, että löisi nyrkin naamaani. Onhan se tietenkin niin, mutta minä pelkään, että häneltä menee taas rystyset hajalle ja joudumme kesken eroriidan lähteä sairaalaan paikkaamaan häntä. Mä en haluaisi menettää välejä kokonaan enkä lopullisesti, mutta mä tiedän, että niin tulee tapahtumaan.

Lisäksi mä pelkään tulevaa elämääni yksin poikamme kanssa. Mulla on ihania ystäviä ja miesystäviäkin löytyy, mutta en tiedä uskallanko ikinä antautua enää suhteeseen, koska vaatimukseni ovat näiden kokemusten jälkeen niin korkeat. Puhuin omalle isälleni eron mahdollisuudesta ja hän sanoi, että vaihtamalla se ei parane. Onko mahdollinen tulevakin suhde tuomittu epäonnistumaan. Musta tuntuu niin pahalta, että mä en tiedä mitä tehdä, mistä aloittaa edes keskustelu jne. Mä en halua tätä, mutta parempi aiemmin, kuin todeta 50-vuotiaana, että olisi pitänyt erota jo silloin 20-vuotta sitten.

 

Nyt kuullostaa siltä, että olisi parasta kun pysähtyisit ja miettisit vähän mitä sinä elämältäsi haluaisit? Haluatko saada nykyisen parisuhteesi toimimaan? Jos saisitte ongelmianne ratkottua, niin haluaisitko elää miehesi kanssa lopun elämääsi? Mieti sitä ihan rauhassa ensin, älä mieti miten saisitte ongelmat ratkeamaan, vaan mieti että haluaisitko ylipäätään jatkaa?!

Jos sitten tulet siihen tulokseen, että et halua jatkaa parisuhdetta, niin sitten alat miettiä miten tästä alat erkaantua. Miten valmistaudut siihen itse (miten pärjäät eron jälkeen yms.) ja jos haluat säilyttää välit mieheen, niin miten ehkä valmistelet sitä miehelle, ettei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta (yrität saada ehkä rakkauden muuttumaan enemmän ystävyydeksi?) ja miten lasta valmistelet siihen.
Isäsi on oikeassa ja väärässä. Oikeassa sen suhteen, että se ei varmasti vaihtamalla parane, jos tuleva suhde on entisen kaltainen. Väärässä sen suhteen että voi se vaihtamalla parantuakin ihan jo sen takia, että ehkä osaat "valita" seuraavaksi hieman erilaisen puolison ja ehkä osaat itsekin muuttua hieman.

Jos päädyt, siihen että tätä avioliittoa kannattaisi vielä yrittää korjata, niin sitten alat tehdä töitä sen eteen. Kerrot rauhallisesti miehelle, että et voi jatkaa tällaista suhdetta enää kovin pitkään. Kerrot ne asiat jotka on sinun mielestä suurimpia ongelmia parisuhteessanne ja sanot että on varmasti myöskin ongelmia jotka lähtee sinusta ja haluat ja olet valmis myöskin itse muuttumaan. Mutta olet tullut siihen tulokseen, että saadaksenne nämä ongelmat kuntoon ja elämän rullaamaan ilman turhia ongelmia (itse tehdyistä ongelmista kannattaa päästä eroon, kun elämä tuo niitä ongelmia kyllä muutenkin) teidän täytyy alkaa tehdä töitä asian suhteen ja hakea ulkopuolista apua (jonne lähdetään yhdessä tosimielellä ongelmia ratkomaan). Jos se ei käy kumppanillesi, niin kerrot että et voi mitään sille että avioliitto ei tule kauaa kestämään. Sitten annat miehen miettiä asiaa ja puntaroida haluaako hän lähteä tekemään avioliiton eteen töitä.

Jos sitten päädytte tekemään töitä avioliiton eteen, niin sitten alatte miettiä niitä keinoja. Ulkopuolinen apu (parisuhde terapeutti) toki on tärkeä, mutta se ei ole automaatti-ratkaisu ja se ei takaa onnistumista itsessään millään muotoa. Mutta jos teillä on halua saada asiat kuntoon, niin hyvänä apuna se voi teille olla. Mutta lisänä teidän on syytä miettiä asioita itsekin. Ehkä tehdä listoja parisuhteen ongelma kohdista ja hyvistä puolista. Miettiä yksin ja yhdessä mitä ongelmia voisitte ratkaista ja miten. Mitä kompromisseja voisitte tehdä (kompromisseja on tehtävä).
Siellä parisuhde-terapeutilla on syytä käydä juttelemassa myös kummankin yksin, jolloin ehkä on helpompi tuoda niitä omia kantoja esille.

Ja sitten muistakaa, että asiat ei tule kuntoon sormia napsauttamalla, se on pitkä tie joka teidän on kuljettava, että parisuhde voi hyvin. Mutta jos kummallakin on halua, niin ensimmäiset tulokset pitäisi kyllä näkyä jo aika piankin. Ja sitten ei kannata tuskastua, jos tuntuu välillä tulevan vähän takapakkia. Sitten vaan otetaan uutta vauhtia, tärkeintä on että yleissuuntaus on ylös päin!

 

Mutta mites sitten jos mies ei halua keskustella koska hänen mielestään missään ei ole mitään vikaa ja vain hän voi nimitellä toista #&%?$!* -sanoilla ? En jaksa ymmärtää että vain minä olen se syypää tähän huonoon suhteeseen koska meitähän on tässä kaksi aikuista ja syytä on varmaan kummassakin mutta vain toisen mielestä yksi syyllinen, se kaiken pahan alku.

Välillä tuntuu että olisi vain yksinkertaista pakata kamat ja häipyä mutta se on niin suuri päätös etten siihen tällä hetkellä kykene. Ystävien mielestä tai siis niiden kenen kanssa olen tästä puhunut, he sanovat miksi ylipäätään olen tälläisessä suhteessa jossa itsetuntoani ajetaan koko ajan alaspäin ja puolisoni mielestä en ole mitään, olen eri ihminen ystävien parissa jos mies on paikalla olen vain seinäruusu joka ei suutaan aukaise. Vastaus tähän: en tiedä, tottumusko vai mikä, en osaa sanoa, vaikka hermot on jo menneet ja vihaankin miestäni, en vain osaa lähteä. Miksi ? en tiedä. Rakkautta ei ole, intohimoa ei ole ollut vuosiin.

 

Jos ei miehesi suostu asiasta keskustelemaan, niin silloin kerrot (vaikka kirjeellä jos ei suostu kuuntelemaan), että sinun mielestä suhde ei toimi niin kuin pitäisi. Kerrot että sinun mielestä kummassakin on vikaa. Ja että haluat että asian eteen aletaan tehdä töitä, johon kuuluu myös tuo ulkopuolisen avun hakeminen. Sitten kerrot myös, että jos se ei miehelle käy, niin et valitettavasti jaksa suhdetta enää pitkään pitää yllä vaan ero on edessä. Tämän kaiken kerrot rauhallisesti, mutta päättäväisesti. Et syyttele toista, vaan otat sellaisen kannan, että teillä on ongelmia, jotka täytyy ratkaista. Jos ratkaiseminen ei onnistu, niin sitten ette voi enää olla yhdessä. Sitten annat miehelle aikaa miettiä sitä haluaako alkaa tehdä töitä suhteen eteen vai ei. Tästä ei pidä tehdä missään nimessä riitaa vaan puhua asiallisesti tai kirjoittaa asiallinen kirje ja pyytää miestä miettimään muutama päivä tai viikko, ennen kuin vastaa, niin ei sitten mieskään lauo päättömyyksiä miettimättä itse aihetta.

Jos mies ei sitten ole valmis tekemään suhteen eteen töitä, niin se kertoo siitä, ettei paljon suhdetta arvosta. Silloin on paras erotakkin, suhde ei toimi jos ei sitä kumpikin arvosta. Tai sitten sillä toisella on koko ajan ikävät oltavat...

Sitten on tietysti tuokin juttu, että jos ei rakkautta enää ole, niin onko enää omaltakaan puolelta edellytyksiä suhteen onnistumiseen?! Vai olisiko se rakkaus taas kaivettavissa esiin, jos muuten alkaisi elämä sujumaan yhdessä paremmin?

 

Hyvä Henkka, kerrankin joku osaa vastata asiallisesti, juuri tälläistä keskustelua minä kaipaankin näille palstoille :attn:

Siinäpä se ydin onkin ettei mies kuuntele ja vielä vähemmän lukee jotain. Mutta se minäkin tiedän että kyllä hän ajatella osaa mutta miksi ne "ajatteluaivot" eivät nyt toimi, sitä minä en tiedä.

Se rakkaus, kyllä sitä on kaivettu jo kaivinkoneellakin mutta taitaa olla jo niin syvässä ettei se enää löydy. Tämä on sellaisen viha-rakkaus suhde joksi se on muuttunut vuosien aikana. Juuri kun minä pääsen rakkaus vaiheeseen, niin silloin se tulee kuin ukkosmyrsky ja iskee salamana sisuksiin ja taas ollaan pohjalla. Ikään kuin mies odottaisi että olen taas rakkaus vaiheessa ja liihoittelen pilvissä, silloin on hyvä iskeä ja haukkua akka taas alimpaan #&%?$!*. Että se tuntuu.... mutta nykyisin en enää edes jaksa tuollaista enkä edes masennu, vaan kuittaan nämä keskustelut linjalla sitä-saa-mitä-tilaa eli annan takas. Oikeastaan välillä ihmettelen itsekin mistä löydän sen voiman että voin loukata toista ja iskeä sanoin takaisin mutta tällä tavoin saan luut kurkkuun ja ukon hiljaiseksi. Ennen vanhaan taas kun ukko sai minut märisemään ja tuntemaan itseni alimpaan kastiin kuuluvaksi, huomasin kuinka hän nautti siitä ja oli itsensä herra kun on taas saanut akan haukuttua. HUOM meillä ei käytetä fyysistä väkivaltaa ! jos joku ei ymmärrä tai ymmärtää väärin rivien välistä.

Tuon tyyppistä keskustelua on yritetty aloittaa mutta huonoin tuloksin. Ukko rakas ei vastaa vaikka kuinka kyselee tai sitten vastaa noin viidennen kysymyksen jälkeen tyyliin, älä jankuta mä en jaksa puhua, painu ovesta ulos eikä takas oo tulemista. Mitäpä tuosta voi päätellä..... Viikon mököttää ja sitten kun pitäis anteeksi pyytää niin yllätys yllätys, se olenkin minä jonka pitäis anteeks pyytää vaikka en ole edes syypää. Kirjeetkin se on viskannu saunan uuniin kommenttina typerää ja ihan sairasta, taidat olla hullu.

Mitä enemmän olen lukenut narsistin piirteistä, sitä enemmän tunnistan niissä mieheni. Hermot on jo menny eikä enää edes #&%?$!*. Se vaan mietityttää minkälaiset tavat ja puheet ukko iskostaa lapsen päähän kun lapsihan matkii vanhempiaan.... taitaa olla viisainta alkaa miettimään omaa elämää, vaikka ahistaakin. Kiitos Henkka vastauksesta !!!

 

Kiitos Henkka vastauksestasi!
Sain avattua suuni ja kysyin mieheltäni onko hänen mielestään meidän suhteessa mitään muuta järkeä kuin meidän yhteinen lapsi. Hän väisti kysymyksen ja kysyi, että mitä minä sitten haluaisin. En vielä tässä vaiheessa pystynyt sanomaan kaikista niistä huonoista asioista, joita olen joutunut hänen takiaan kokemaan vaan sanoin, että toivoisin hänen imuroivan silloin, kun minä häntä pyydän. Viimeksi kun pyysin, niin hän jätti imuroimatta vaikka oli luvannut. Näin tapahtuu aina. Tästä mieheni hermostui ja sanoi, ettei jättänyt imuroimatta tahallaan vaan unohti. Lisäksi sanoi, että minä unohdan 90% kaikki asiat, jotka hän pyytää minua tekemään. Näitä asioita on mm. tupakan tuominen kaupasta, mutta koska en itse polta, niin minun on todella vaikea muistaa sitä kaupan tiskillä. Myönnän, että se on minun virheeni.

Myöhemmin tänään sanoi, että hänellä on ollut todella huono olo, nyt parina päivänä, kun olen aloittanut keskustelun tästä asiasta. Hänen mukaansa hän antaa kaikkensa, mutta kukaan ei ole antamassa hänelle mitään vaan pelkästään ottamassa. Minä sanoin, että en minä oikeasti halua erota vaan mennä keskustelemaan näiden asioiden takia jonnekin. Mies sanoi, että hänellä ei ole mitään ongelmaa, johon minä sanoin, että minulla on ongelma. Miehen mielestä voin siis mennä yksin jonnekin keskustelemaan. Yritin selittää, että meidän parisuhdetta pitäisi meidän yhdessä yrittää parantaa, mutta mies ei enää suostunut puhumaan aiheesta.

Narsistiksi en miestäni kutsuisi, mutta hyvin tiukka hän on mielipiteissään. Tämä tiukkuus ja perinantamattomuus tuo hänelle paljon ongelmia muissakin suhteissa. Lisäksi jos hän on juonut alkoholia, niin hän on valmis haastamaan kenet tahansa väittelyyn, josta hän selviytyy henkisesti vähintäänkin voittajana haukuttuaan vastaväittäjän idiootiksi yms. Tästä harrastuksesta miehellä on monta arpea ruumiissaan, kun vastaväittäjä onkin hermostunut "viattomasta" väittelystä. Enempää en jaksa kertoa tällä hetkellä millaisia ongelmia meillä on ollut, koska niitä on paljon. Suurimpaan osaan minä olen jollakin tavalla syyllinen. Nyt on ollut pitkä tauko liiallisessa juopottelussa. Viimeksi marraskuussa sain taas kaiken #&%?$!* niskaani, mutta sen jälkeen on ollut rauhallista. Ehkä se johtuu myös siitä, etten enää ikinä lähde samaan paikkaan, jossa mieheni on humalassa.

Miksi mieheni sanoo edes, että antaa kaikkensa, kun minusta tuntuu, että se olen minä joka annan kaikkeni. Minä siivoan, remontoin, hoidan lapsen, käyn töissä, teen ruuat, hoidan mieheni yrityksen kirjanpidon ja muita juoksevia asioita, teen sen mahdolliseksi, että hän pystyy harrastamaan yms. Mutta koska en ole kaikissa asioissa samaa mieltä hänen kanssaan, niin minut voi haukkua maanrakoon. Sekö on se mitä hän minulle antaa? Oman "oikean" maailmankatsomuksensa?

Vaikka mieheni on tehnyt #&%?$!* temppuja yms. niin silti minä rakastan miestäni. Ehkä mulla sitten on se läheisriippuvuus. Tänäänkin tuntui minusta äärimmäisen pahalta, kun mies kertoi miten pahalta hänestä tuntuu ja olisin halunnut heti lohduttaa häntä. Yritin pysyä kovana, koska muuten tämä asia ei ikinä etene mitenkään. Sitten se kamala ajatus siitä, että minä olen viemässä lapsen häneltä pois, jos eroamme tuntuu minusta niin kamalalta, että melkein oksennan, kun vaan ajattelenkin asiaa. Miten minä ikinä voisin olla niin kamala akka?

 

Näin rivien välistä vaikuttaa siltä, että miehesi on masentunut/ahdistunut! Jos näin on, ulkopuolista apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea.

Minun mieheni on tällä hetkellä masentunut, kaikki muut paitsi hän itse, sen näkevät ja kuulevat. Juntturaukko ei ylpeyttään voi hakea apua ja sitten me kaikki kärsimme. Välillä tekisi mieli iskeä nokka muusiksi, kun tuo oma paha olo tuntuu oikeuttavan melkoiseen turpalaulantaan. :x

 

Hei aloittaja! Oletkos suhteessa mun ukkoni kanssa??? Olipa niin tuttua tekstiä...

Valotetaas vähän eilisen toisinnolla:
Aluksi hitoriaa: Meillä on 7 vuoden suhde, kaksi lasta ja kolmas tulossa. Toinen, pienempi lapsemme on valvottanut kaikki yöt koko 2,5 vuoden elämänsä ajan, ja nyt kun olen 7 kk raskaana se todella väsyttää. Nukun lastenhuoneen lattialla patjalla joka yö vähintään klo 02 lähtien ja lapsi herättelee aamuun asti tunnin tai puolen välein.
Olen kotiäiti ja hoidan kaikki kotityöt ja lapsenhoidon yksin. Mies ei ole vakityössä, mutta on reissukeikkoja eli on päiviäkin poissa välillä. Kaupassa käy ja joskus laittaa ruokaa, muuten kaikki työt jäävät minulle, eli voitte kuvitella että on kädet täynnä ja kova väsymys ja aina ei jaksa olla hermostumatta.
Eiliseen, joka on hyvä esimerkki siitä miten tämä aina menee... Oli ilta jo ja päivä oli mennyt minulla miten kuten, yön valvonut ja lapset flunssassa. En ehtinyt päikkäreille, mies sensijaan nukkui kahdet. Olin aivan loppu, ja viimeinen tikki oli kun piti siivota lastenhuone. Isompi keräsi tavaroita ja toinen sitten heitteli ne sitämukaa lattialle. Komensin asiasta ja käskin isomman istua tuolille kunnes pienempi on siivonnut jälkensä, mikä ei mielestäni ole yhtään väärin. Tietysti olin ollut päivän normaalia ärtyneempi, mutta ei sen ihmeempää.
Mies alkoi sättiä minua siittä että turhaan "rähisen" lapsille, koska ei muidenkaan äidit niin tee, ja on muillakin huoneet sotkussa, varsinkin pojilla. Stressaan kuulemma liikaa, hän haluaisi joskus olla ihan rauhassakin eikä kuunnella aina tätä showta ( siis 2 päikkärit nukkuneena kehtaa! ) . Sanoi että minun pitäisi olla enemmän mummolassa lasten kanssa, johon sanoin että haluan olla kotonani. Muilla kuulemma isovanhempien kanssa toimii hoidot paremmin...joo. Sanoin etten minäkään jaksa aina, ja jos hän auttaisi koithommissa ja muissa niin sillähän tämä suttaantuisi. Mutta hän ei kuulemma halua kuunnella mitään "puhetta", sitten hermostui, että #&%?$!* kun olet tuollanen, aina jäkättämässä ja hermoomassa, nousi sohvalta, ja alkoi muka esittää minua, polki jalkaa ja huusi että voi kun mä nyt olen väsy ja kun ei kukaan ymmärrä #&%?$!* sitä ja #&%?$!* tätä ja antakaa nyt sympatiaa... jatkui kaikenlaisella haukunnalla, olin huono äiti joka vihaa lastaan ja huono vaimo joka ei osaa keskustella eikä yhtään mitään. Sanoin että laitan nyt lapset nukkumaan, ja poistuin paikalta lastenhuoneeseen, huuto jatkui hänen osaltaan vielä viisi minuuttia ja aamulla häipyi ovesta ulos.
Tulevasta tiedän, että tänään soittaa tai tekstaa ja jatkaa samaa rataa, mikään ei ole hänen syy vaan kaikki viat on minussa. Ei jaksa.
Kerrottakoon vielä, että jos esim. olen kipeänä, niin se ärsyttää häntä, jos asia on toisinpäin niin minun pitää jaksaa, huolehtia, olla ymmärtäväinen. Kun hän on kotona, on tärkeysjärjestys aina hän ensin, muut saa odottaa ja hän itse hermostuu lapsien riehumiseen helpommin ja vähemmästä kuin minä, mutta siihen löytyy aina hyvä syy ja selitys. Minä rasitun tästä ja koitan pitää lapset ikäänkuin puoliteholla kun hän on kotona.
Jos teen jotakin esim tiskaan, laitan ruokaa, sen voi koska vain keskeyttää jos hänellä on minulle jokin homma, toisinpäin saa vain kuulla että asia kerrallaan, kun on tämä tässä nyt kesken, blaa blaaa ja sitten hermostuu.
Hän ei ole ikinä vaihtanut lastemme vaippoja, ainoa jos on ollut jokin pakollinen mieno minulla on katsonut perään silloin. Ja kun olen tullut kotiin niin aina istuu koneella tai katsoo tv.tä, monesti on heti saanut alkaa vaipanvaihtoon tms.
Tässä vain pieni osa. Pähkinänkuoressa maailma pyörii hänen ympärillään.

Kirjoittelin ihan vain kertoakseni että kyllä meitä kohtalotovereita täällä on. Eikä tästä mitään tule, tämän kummempaa, en jaksa enää syytellä itseäni enkä välittää haukuistakaan, suljen korvani ja elän elämääni, synnytän lapsen ja kun siitä toivun niin aloitan alusta.

Muistan kyllä ajan, jolloin vielä halusin sovintoa ja minulla oli uskoa tähän suhteeseen, nyt ei tunnu enää miltään, eikä miehen psykologinen yliote enää pidä, en suostu kuuntelemaan vaan poistun paikalta. Jollain tasolla rakastan häntä paljon, mutta se on hänen toinen puolensa jota rakastan, sellainen kertomukseni vastakohta löytyy hänestä myös. Nykyisin se vastakohta vain on kadonnut jonnekkin, ja tätä toista puolta en halua sietää.

Tsemppiä kaikille, jospa se elämä vielä hymyilisi

 

Nim: toinen ahdistunut ja ahditunut montako lasta teillä on? minkä ikäisiä olette? painin samojen asioiden kanssa. henkalle plussat hän se on sitten asiallinen ihanaa!!

 

ymmärrän täysin tunteesi ja väsymyksesi!!
Aivan sikana voimia sulle jaksamiseen sinne arjen pyörittämiseen!!! :hug: