Ahdituksesta olla kotona.

[Jotain muuta]

Tämä päivä niinkuin moni muukin on ollut todella raskas henkisesti. Olen kahden lapsen äiti ja tuntuu, ettei mikään tunnu enää miltään. Liukuhihnahommaa koko ajan, ruokaa, pyllyjen pesua, tuntuu, ettei sitä normaalia leikkiä ole eikä jaksakaan enää. Ulkoillaan onneksi päivittäin, mutta se on samaa aina myös. Lapset on 1,5v ja ensi kuussa vanhempi täyttää 3v. Tuttuja on joita nähdään, mutta kummankin vauva-ajat ja nyttenkin´olen ollut ilman sitä tukiverkostoa josta niin hehkutetaan. Lähimmät sukulaiset asuu 400km päässä, mies löytyy ja hänestä on ihanan suuri apu kaikessa, oikea unelma, joka hoitaa lapsia ja tekee ruokaa, siivoaa ja vaihtaa vaippoja, siis kaikkea. Mutta mä en vaan osaa rvostaa sitä aina ja mäkätän ja mäkätän jatkuvasti. Tuntuu kuin olis loputtomassa kierteessä, josta ei pääse pois. Aivan ku tulis sellainen olo, että mun on pakko huutaa ja raivota tää olo pois. Lapsetkin ikävä kyllä saa siitä joskus oman osansa. Kai mä odotan sitten liikoja tai jotain ihmettä tähän arkeen, että kaikki muuttuis ja jaksais nauttia lapsista joita kumminkin rakastan ja ovat kaikkeni. Välillä vaan tuntuu että mun on pakko päästä pois, mutta muuta elämää ei ole. Reilu vuosi ollaan asuttu uudella paikkakunnalla, en ole perhekerhotyppiä ja nyt on jo kynnys niin korkealla, että se vaatis jo niin rohkeuttakin, että en nukkuisi kai viikkoon jos päättäisin meneväni. mä haluan niin olla kotona vielä vuoden ainakin, mutta tätä menoa mä palan henkisesti loppuun. Joku mun sisällä ajan ihmettelee miks mä huudan ja raivoan pienestäkin, ärsyynnyn siitä, että lapset seuraa joka paikkaan, että tiiän kai tekeväni väärin ja pitäis hakea apua. Mutta toisaalta se olis luovuttamista ja nuorena niin tein monesti joka asiassa, tahtoisin nyt olla vahva ja antaa lapsillekin jotain parempaa kuin väsyneen äidin. Miehelle oon puhunut, mutta en mä kai saa mun viestiä perille. Itkuks menee nää päivät aina, mut ei musta ole puhumaan ammatti-ihmiselle saati neuvolaan näistä tunteista. Vaikka tahtoisinkin, että joskus joku kysyis edes vain, että miten mulla menee, miten mä jaksan. :'(

Älkää puhuko masennuksesta, avun hakemisesta, sillä ne tiedän jo itsekin, että mahdollista sekin on. Mä halusin vaan kertoa tän. Monihan tänne kirjoittaa aina pahasta olostaan, miksen siis minäkin...

 

[jotain muuta]

Ja tietty kirjoitusvirhe heti otsikossa... annettakoot se anteeks.

 

[taustalla]

:hug: :hug:

Kyllä se siitä, tsemppiä. On jo hyvä, kun pysähtyy miettimään tilannetta ja omaa pahaa oloaan. Sitten voi alkaa suunnitella mitä asialle tekisi. Osa-aika työ, enemmän omia menoja, esim joku jumppa tai kansalaisopiston kerho kerran viikossa? Ja rohkeasti nyt esim. kesällä hiekkiksen reunalle puistoon kaveria metsästämään. Mulla vähän sama tilanne äityislomalla, uusi paikkakunta ja kotiarki välillä todella puisevaa uhmiksen ja vauvan kanssa. Nyt kuukauden töissäolon jälkeen aika alkaa kullata muistoja . Kukaan ei tuu sua kotoa hakemaan, vaan kyllä itte täytyy löytää joku ulospääsy, pahasta olosta.

ps. meillä muuten nykyisin kotonaoleva mies hoitaa mäkätyksen, kun meikä on rentoutumassa töissä , niin että ottaa se koville muillakin kuin naisille välillä. :heart:

 

[Minäpävaan]

Kuulostipa tutulta,paitsi että itse olen hakenut jutteluapua enkä ole kokenut sitä luovuttamisena päinvastoin.
Mutta kyllä auttoi kun oli sinnitellyt väsyneenä kotona,niin sitten lähdin opiskelemaan ja helpotti. Nyt kun on ollut pois kotoa kaipaa taas takas. Vaihtelua elämään
Ja sitten vaan jotain tosi erilaista retkiä tai muuta ettei tarvi paljo kotona olla.

 

[Tuttu tunne]

Itselläni on kolme lasta,nuorin 2v.Syksyllä olen menossa töihin ja lapset hoitoon.Vanhin on jo koulussa.Välillä on ollut RANKKAA,en ole lainkaan kotiäitityyppiä....silti en ole halunnut laittaa ihan pientä hoitoon.
Täytyy myöntää,etten olisi jaksanut olla näin kauan hoitovapaalla ellei samassa pihapiirissä olisi mukavaa seuraa.Tässä on pari äitiä lapsineen,joiden kanssa ollaan käyty riennoissa ilman lapsiakin.

En tykkää perhekerhoista,enkä muskareista.Oman jaksamisen kantilta silti olisi hyvä jos sais joskus aikuista seuraa.Harrastatko? Saatko säännöllisesti omaa aikaa? Mua piristää kun suunnittelen tulevia menoja jo etukäteen,esim. huomenna olen menossa työporukan kanssa syömään ja bilettämään....tms.Jos olen liikaa kotona niin seinät kaatuu päälle!!!!!

tai sitten voisit laittaa etsin ystävää-palstalle oman ilmoituksen?
Mites osa-aikatyö,onnistuisiko? Kokemusta on siitäkin ja piristi kummasti (tein 2-3 krt/vko,iltoja vaateliikkeessä),mies oli silloin lasten kanssa.Nyt tämän viimeisen hoitovapaan aikana en ole voinut tehdä iltoja miehen työreissujen takia.

 

[LOISTOTUPSU]

Sehän on selvä ettei kenenkään pää kestä jos joka päivä menee samalla tavalla, samat hommat aamusta iltaan.
Sitä on vaan etittävä ja keksittävä jotain vaihtelua, mikä itsestä nyt kivalta tuntuis. =)

Tiedän tuon tunteen hyvin, sitä on käyty niin syvällä ettei ole ollu muuta vaihtoehtoo kun nousta sieltä ja räpiköidä taas uusiin seikkailuihin.

 

[Tuttu tunne]

Itseäni ahdistaa samat rutiinit ja kotona pyöriminen päivästä toiseen.Jos olen parikin päivää kotona ilman ohjelmaa tai seuraa (lapset sairaana tms sadepäivinä) niin pinna alkaa kiristymään.Tuntuu,ettei aika kulu samalla tavalla kuin töissä.Täytyy itse olla aktiivinen että saa vaihtelua päiviin.

 

[Tuttu tunne]

jatkan vielä...

että sulla on vielä tosi pienet lapset! Muistan kun esikoinen ja keskimmäinen oli pieniä (vuoden ikäero) niin olin erityisen väsynyt.Kahden pienen kanssa on raskasta!!! jatkuvaa jälkien siivoamista ja tappelua.....eikä saa olla koskaan rauhassa

Sun täytyy hoitaa itseäsi,muuten ei jaksa :flower:

 

[marjusca]

Moikka! Meillä on saman ikäiset lapset kuin teillä. Voisiko osa tuosta tunteesta olla myös lasten tähän ikäkauteen liittyvää uhmaa joka ei aikuisesta varmastikkaan ole mitään ihanaa katseltavaa ja kuunneltavaa päivästä toiseen.. Jos haluat jutella niin laita y-viestiä :flower:

 

[Jotain muuta]

Näinhän se on, ettei kotona istumalla ja voivottelemalla seuraa saa. Toisaalta mä en kaipaa hirveää ryhmää ympärilleni, jotenkin kai erakoitunutkin jo, mutta pienestä saakka olen luonteeltani tälläinen ollut. Mä olen mielestäni hirveän kiva ja välittävä ihminen, ilman näitä kausia itsesäälissä rypemisen kanssa. Mä en jaksa tapella palstoilla turhanpäiväisyyksistä ja itsestäänselvistä asioista, enkä tee sitä tuttavienkaan kanssa. Mulle jokainen just oikeanlainen, kunhan sydäntä löytyy, tehkööt ja kasvattakoot lapsensa sitten mitenkä. Mutta näitä asioita mä en missään saa suustani ulos, en sitä et arvostan toisia ja kuinka mä toisaalta sitten pelkään aina mitä muut ajattelee. Kai ongelma on just se. Mä en osaa enää tuoda niitä oikeita tunteita esiin. Jotenkin tää kotona olo on tuonut mussa esiin pelokkaan ihmisen, Ennen lapsia olin ja menin, olin todella suosittu, huumorintajua löytyi, mutta nyt on niin vaikea aloittaa alusta ja etsiä sellaisia kavereita joiden kanssa puhua muustakin kuin lapsista. Ja niihinkin kavereihin on välimatkaa jo jotka elämässäni ovat, niin ei tuosta vaan voi minnekään lähteä. Jumpassa olen käynyt, ei mun juttu, sielläpä nyt rupeat puuskuttaessasi höpisee kuulumisia ventovieraille, noup! Juu, kyllä me puistoissa käydään lasten kanssa, mutta tämä kylä ei tunne sanaa tutustuminen ja silloin siis joitain paikalla sattuu edes olemaan. Ne omat piirinsä on jo.

Omaa aikaa mulla ei juuri ole, yksin on vaikeaa saada itseään niskasta kii ja lenkillekään vaikka, se vaan aina siirtyy...
Jotenkin sitä on jo niin turtakin, kun on vaan täällä kotona eikä osaa enää pyytää itselleen mitään muuta. Ja tuskin onnistuu osa-aikatyökään, miehen työajat ja kylämme työnanti on mitä on. :\|

Mutta kiitos kannustavista puheista, hiukan helpottaa näin edes purkaa tätä. Vaikka paljon on muillakin vaikeampaa ja kaikkea pahaa, mutta iso kiitos teille jotka jo kirjoititte positiivista mullekin. :flower: