puskasta huutelija
Pakko nyt huudella puskasta ettei mua joku tunnista...
Meillä esikko, joka myös ensimmäinen lapsenlapsi appivanhemmilleni. He ovat aivan haltioissaan lapsestamme-liikaakin.Raskausaikana anoppini valvoi öitä hiplaten vauvanvaatteita yms.yms. Vauvan synnyttyä emme ole saaneet heiltä hetkeäkään rauhaa, eivätkä he ymmärrä pyynnöstä antaa meille tilaa. Esimerkkeinä päivittäinen soittelu ja jatkuva kylään tuppaaminen jne.
Pikkuhiljaa mittani alkoi täyttymään ja sen heille sanoinkin, myös mieheni, mutta he eivät ymmärtäneet. Lopulta sanoin, etteivät enää ole meille tervetulleita,ellei asiat ala muuttumaan. Sen jälkeen sieltä on tullut jatkuvaa solvaust, syyttelyä ja syyllistämistä. Alkoivat vaatimaan antamiaan tavaroitaan takaisin, ja kun olisin ne ihan mielelläni palauttanut, kieltäytyivät.Eli siis yrittivät materialla kiristää.
Kerran anoppini sanoi olevansa syvästi masentunut tilanteesta, mutta huomatessaan ettei tällä "sairastumisella" ollut vaikutusta (eli siis ei saanut sääliä) sairaus hävisi!?
Nyt äitienpäivänä hän oli olettanut että me menemme heille päiväksi, ja tajuttuaan ettemme tulekkaan,oli pettynyt. Me ei siis missään vaiheessa olla annettu ymmärtää että ajaisimme satoja kilometrejä sinne.
Tuntuu ettei hän ole vielä käsittänyt että lapsellaan on nyt oma perhe, ja että myös minä olen äiti, ja äitienpäivää vietetään myös meillä.
Huoh, joka päivä toivon että tilanne muuttuisi ja voisimme elää sovussa, koska tämä alkaa olemaan jo todella rankkaa. Onko muilla kokemuksia ja millaisia?Ja onko tilanne tasaantunut missään vaiheessa?
Meillä esikko, joka myös ensimmäinen lapsenlapsi appivanhemmilleni. He ovat aivan haltioissaan lapsestamme-liikaakin.Raskausaikana anoppini valvoi öitä hiplaten vauvanvaatteita yms.yms. Vauvan synnyttyä emme ole saaneet heiltä hetkeäkään rauhaa, eivätkä he ymmärrä pyynnöstä antaa meille tilaa. Esimerkkeinä päivittäinen soittelu ja jatkuva kylään tuppaaminen jne.
Pikkuhiljaa mittani alkoi täyttymään ja sen heille sanoinkin, myös mieheni, mutta he eivät ymmärtäneet. Lopulta sanoin, etteivät enää ole meille tervetulleita,ellei asiat ala muuttumaan. Sen jälkeen sieltä on tullut jatkuvaa solvaust, syyttelyä ja syyllistämistä. Alkoivat vaatimaan antamiaan tavaroitaan takaisin, ja kun olisin ne ihan mielelläni palauttanut, kieltäytyivät.Eli siis yrittivät materialla kiristää.
Kerran anoppini sanoi olevansa syvästi masentunut tilanteesta, mutta huomatessaan ettei tällä "sairastumisella" ollut vaikutusta (eli siis ei saanut sääliä) sairaus hävisi!?
Nyt äitienpäivänä hän oli olettanut että me menemme heille päiväksi, ja tajuttuaan ettemme tulekkaan,oli pettynyt. Me ei siis missään vaiheessa olla annettu ymmärtää että ajaisimme satoja kilometrejä sinne.
Tuntuu ettei hän ole vielä käsittänyt että lapsellaan on nyt oma perhe, ja että myös minä olen äiti, ja äitienpäivää vietetään myös meillä.
Huoh, joka päivä toivon että tilanne muuttuisi ja voisimme elää sovussa, koska tämä alkaa olemaan jo todella rankkaa. Onko muilla kokemuksia ja millaisia?Ja onko tilanne tasaantunut missään vaiheessa?