Olen 26-vuotias esikoistani rv 5+3 odottava nainen. Sairastan PCO:ta eli munasarjojen monirakkulaoireyhtymää. Olemme olleet mieheni kanssa ilman ehkäisyä yli 3 vuotta. Luulimme etten voi tulla raskaaksi sillä ovulaatiot puuttuivat, näin ainakin gynekologi minulle monta vuotta takaperin sanoi. Kuukautiseni ovat olleet useamman vuoden todella epäsäännölliset mikä myös on kielinyt ovuloimattomuudesta. Ajatuksenamme oli että hakeudumme lapsettomuushoitoihin lähempänä kolmeakymmentä ikävuotta. Lasten hankinta ei siis ollut vielä tässä elämänvaiheessa suunnitelmissa. Elämämme on tällähetkellä ollut lähinnä huoletonta reissaamista, harrastamista, biletystä ja kahdenkeskistä laatuaikaa. Molemmilla on säännölliset tulot, yhteinen koti, hyvä tukiverkko ympärillä, paljon ystäviä myös lapsen omaavia.
Tein perjantaina raskaustestin jostain kumman syystä vaikka minulla ei ollut mitään raskausoireita. Täysin yllätyksenä tikkuun piirtyikin kaksi selkeää viivaa. Olin tuloksesta suoraan sanottuna järkyttynyt. En iloinen niinkuin olin ajatellut lähes kaikkien plussaajien olevan. Mieheni oli tilanteesta yhtä järkyttynyt.
Nyt viimeiset kolme päivää tunteeni on heilahdellut laidasta laitaan. Välillä iloitsen että olen raskaana, hetkessä olen niin ahdistunut että itken hysteerisesti tunti tolkulla. Välillä olen sata varma että haluan keskeyttää raskauden mutta samaan aikaan alan ajattelemaan että tämä onki hieno juttu. Olen aina ollut äidillinen ja haaveillut omista lapsista. Hoitanut siskojen lapsia kuin omiani ja väritellyt mielessäni unelmia perhe elämästä. Nyt kun olen oikeasti tulossa äidiksi niin kaikki on toisin. En tunne itseäni yhtään. Ahdistaa. Mitä enemmän asiaa mietin sitä enemmän ahdistaa. Tuntuu että oma huoleton elämä loppuu kesken ja olen loppuelämän sidottuna johonkin. En voi enää tehdä extempore asioita niinku tähän asti. En voi lähteä yksin viikoksi metsään samoilemaan ja marjoja poimimaan niin, ettei kukaan tiedä missä olen. En voi lähteä useaksi kuukaudeksi reppureissaamaan. En voi nukkua koko päivää jos väsyttää. En voi juuri koskaan enää oleilla kotona yksin rauhassa tekemättä mitää. Jatkossa lähes aina seurassani on joku, vielä minulle vieras pienokainen, joka tarvitsee minua siihen asti että muuttaa pois kotoa. Pahimmassa tapauksessa hän on vielä sairas. En tiedä mitä teen. Voiko tämä kaikki tunnemyrsky olla alkuraskauden hormooni höpötystä? Onko jollakin muulla ollut samanlaista tilannetta ja kuinka tilanne eteni? Kasvaako äitiyteen tosiaan 9kk aikana. Entä jos isäkin on yhtä ahdistunut miten hänen käy jos päätämme pitää lapsen.
En usko että voisin tehdä aborttia mutta sekin on käynyt mielessä. Onko se vain todellisuuden pakenemista? Haluaisin kuulla jos joku on käynyt esikoisen odotuksen aikana läpi samanlaisia tunteita. Kuinka niistä selvittiin. Kiitos jo nyt jos joku jaksoi lukea (itsekkään) vuodatukseni loppuun ja vielä suurempi kiitos kaikista vastauksista
Tein perjantaina raskaustestin jostain kumman syystä vaikka minulla ei ollut mitään raskausoireita. Täysin yllätyksenä tikkuun piirtyikin kaksi selkeää viivaa. Olin tuloksesta suoraan sanottuna järkyttynyt. En iloinen niinkuin olin ajatellut lähes kaikkien plussaajien olevan. Mieheni oli tilanteesta yhtä järkyttynyt.
Nyt viimeiset kolme päivää tunteeni on heilahdellut laidasta laitaan. Välillä iloitsen että olen raskaana, hetkessä olen niin ahdistunut että itken hysteerisesti tunti tolkulla. Välillä olen sata varma että haluan keskeyttää raskauden mutta samaan aikaan alan ajattelemaan että tämä onki hieno juttu. Olen aina ollut äidillinen ja haaveillut omista lapsista. Hoitanut siskojen lapsia kuin omiani ja väritellyt mielessäni unelmia perhe elämästä. Nyt kun olen oikeasti tulossa äidiksi niin kaikki on toisin. En tunne itseäni yhtään. Ahdistaa. Mitä enemmän asiaa mietin sitä enemmän ahdistaa. Tuntuu että oma huoleton elämä loppuu kesken ja olen loppuelämän sidottuna johonkin. En voi enää tehdä extempore asioita niinku tähän asti. En voi lähteä yksin viikoksi metsään samoilemaan ja marjoja poimimaan niin, ettei kukaan tiedä missä olen. En voi lähteä useaksi kuukaudeksi reppureissaamaan. En voi nukkua koko päivää jos väsyttää. En voi juuri koskaan enää oleilla kotona yksin rauhassa tekemättä mitää. Jatkossa lähes aina seurassani on joku, vielä minulle vieras pienokainen, joka tarvitsee minua siihen asti että muuttaa pois kotoa. Pahimmassa tapauksessa hän on vielä sairas. En tiedä mitä teen. Voiko tämä kaikki tunnemyrsky olla alkuraskauden hormooni höpötystä? Onko jollakin muulla ollut samanlaista tilannetta ja kuinka tilanne eteni? Kasvaako äitiyteen tosiaan 9kk aikana. Entä jos isäkin on yhtä ahdistunut miten hänen käy jos päätämme pitää lapsen.
En usko että voisin tehdä aborttia mutta sekin on käynyt mielessä. Onko se vain todellisuuden pakenemista? Haluaisin kuulla jos joku on käynyt esikoisen odotuksen aikana läpi samanlaisia tunteita. Kuinka niistä selvittiin. Kiitos jo nyt jos joku jaksoi lukea (itsekkään) vuodatukseni loppuun ja vielä suurempi kiitos kaikista vastauksista