M
maraton murehtija
Vieras
Aikaisemmin oli puhetta, jos vahinko kävisi, se ei olisi parisuhteessa maailmanloppu ja niin paha asia.
Asiasta puhuttiin, koska miehen eksä oli suhteen loppuessa heittänyt "mä oon raskaana" joka oli aiheuttanu kaaoksen. Ja kuitenkin todistettavasti minä olen hedelmällistä sorttia.
no, aikaa kuluu abaut vuosi ja näimpä käy. Abortti vaihtoehtona, koska työssä oma asema on veitsen terällä. Muuta syytä ei ole. Mutta tunnepuoli sitten on vastaan ja kun asian hoitaminen ei käynytkään ihan tostonoin vaan vaan aikaa pitää viikkoja odottaa.. eipä se tuntunutkaan enään hyvältä vaihtoehdolta. Itseasiassa se tuntuu, kuin tappaisin osan itsestäni.
Alkuun mies on, että on tukena.
Nyt sitten.. jos teen abortin, suhde jatkuu onnellinen tulevaisuus jne. Mutta jos pidän lapsen, mies lähtee. Ja mikä hienompaa, mies lähtee nyös kaikkien tuttujen, kavereiden elämästä, jotka meidet yhdistää jollain tavalla yhteen. Kun hävettäisi se mun hylkääminen siinä tilassa, eikä kestäisi muiden syyllistäviä katseita ja arvostelua.
Mä tiedän, että valtaosa noista ihmisistä tukisi mua, auttaisikin, vaikka olisin yksin lapsen kanssa. Mutta mä tajuan että mut laitetaan sellaisen puun ja kuoren väliin, että mikään elollinen siellä ei hengissä pysyisi!
Suhde kyllä ei jatku missään määrin tämän jälkeen. Ei jos teen abortin, ei jos pidän lapsen.
Minä en tiedä mitä teen. Luulen, että lapsen näkeminen tälläisen jälkeen aiheuttaisi aika kovaa tuskaa. Raskaus yksin ei ole uusi juttu, edellisellä kerralla tapahtumien kulku oli hiukan erillainen..
Sinäänsä turha kenenkään sanoa, mitä tästä on mieltä, sehän on sanomattakin selvää. Tottahan jokaisella on oikeus päättää elämästä, mutta empä olisi uskonut tälläistä tuolta mieheltä, jolla on korka moraali, oikeuden tunto, joka on lämmin ja empaattinen, joka nappaa minun lapsen syliin töiden jälkeen ja kyselee kuulumisia.
Ja se ihan oikeasti olisi jäämässä jos lasta ei tule.
Asiasta puhuttiin, koska miehen eksä oli suhteen loppuessa heittänyt "mä oon raskaana" joka oli aiheuttanu kaaoksen. Ja kuitenkin todistettavasti minä olen hedelmällistä sorttia.
no, aikaa kuluu abaut vuosi ja näimpä käy. Abortti vaihtoehtona, koska työssä oma asema on veitsen terällä. Muuta syytä ei ole. Mutta tunnepuoli sitten on vastaan ja kun asian hoitaminen ei käynytkään ihan tostonoin vaan vaan aikaa pitää viikkoja odottaa.. eipä se tuntunutkaan enään hyvältä vaihtoehdolta. Itseasiassa se tuntuu, kuin tappaisin osan itsestäni.
Alkuun mies on, että on tukena.
Nyt sitten.. jos teen abortin, suhde jatkuu onnellinen tulevaisuus jne. Mutta jos pidän lapsen, mies lähtee. Ja mikä hienompaa, mies lähtee nyös kaikkien tuttujen, kavereiden elämästä, jotka meidet yhdistää jollain tavalla yhteen. Kun hävettäisi se mun hylkääminen siinä tilassa, eikä kestäisi muiden syyllistäviä katseita ja arvostelua.
Mä tiedän, että valtaosa noista ihmisistä tukisi mua, auttaisikin, vaikka olisin yksin lapsen kanssa. Mutta mä tajuan että mut laitetaan sellaisen puun ja kuoren väliin, että mikään elollinen siellä ei hengissä pysyisi!
Suhde kyllä ei jatku missään määrin tämän jälkeen. Ei jos teen abortin, ei jos pidän lapsen.
Minä en tiedä mitä teen. Luulen, että lapsen näkeminen tälläisen jälkeen aiheuttaisi aika kovaa tuskaa. Raskaus yksin ei ole uusi juttu, edellisellä kerralla tapahtumien kulku oli hiukan erillainen..
Sinäänsä turha kenenkään sanoa, mitä tästä on mieltä, sehän on sanomattakin selvää. Tottahan jokaisella on oikeus päättää elämästä, mutta empä olisi uskonut tälläistä tuolta mieheltä, jolla on korka moraali, oikeuden tunto, joka on lämmin ja empaattinen, joka nappaa minun lapsen syliin töiden jälkeen ja kyselee kuulumisia.
Ja se ihan oikeasti olisi jäämässä jos lasta ei tule.
Ja jokaista esikoisen saajaa jännittää tuleva, oli elämäntilanne mikä tahansa. 
