Abortti ja lapsen pitäminen tuntuvat molemmat huonoilta vaihtoehdoilta

[vierailija]

Olelme olleet miehen kanssa yhdessä noin 15 vuotta lapsettomina. Viimeiset 10 vuotta olen ensinnäkin stressannut, tulenko ylipäänsä raskaaksi rakenteellisten ongelmien vuoksi. Sen jälkeen olen kehittänyt inhotuksen vauvoja kohtaan. Inhotusta on kyllä ollut aikaisemminkin, mutta muiden lisääntyminen ja muiden automaattinen oletus siitä, että olen raskaana joku päivä, ei ole auttanut asiaan.

Nyt olen sattuman kaupan kautta ensimmäistä kertaa raskaana, mutta sekä abortti että lapsen pitäminen tuntuvat molemmat äärimmäisen huonoilta vaihtoehdoilta. Abortti tuntuu pahalta, koska en tiedä, tulenko saamaan toista mahdollisuutta äitiyteen ja alan olla aika vanha. Lisäksi tämä lapsi on ainoa laatuaan. Jos teen abortin, en koskaan saa samanlaista lasta. Olen myös opiskelemassa, mikä vaatii todella paljon läsnäoloa, eikä tilanne selkeytynyt ollenkaan raskaaksi tultuani.

Monet äidit ovat sanoneet etukäteen, että kun olen raskaana, tulen automaattisesti jossain vaiheessa kasvamaan lapseen ja rakastamaan sitä ehdoitta. Lähes tämän 10 vuoden ajan minulla myös on ollut syvä pelko, ettei näin tapahdu. Eihän minulla ole ikinä ollut vaivakuumetta, eikä mitään vastaavaa. En ole koskaan pitänyt vauvoja mielenkiintoisina ja olen välttänyt kontaktia niiden kanssa mahdollisimman paljon. En osaa kommunikoida vauvojen kanssa. Totean vain niille lakonisesti ja tasapaksulla äänellä jotakin (yhden kaverin vauva yrittää kuitenkin ottaa kovasti kontaktia ja hymyilee).

Olen itkenyt lähes päivittäin saatuani tietää raskaudesta. Mies on surullinen, että tunnen näin, koska hän haluaisi lapsen. Hän on ollut koko ajan ollut tietoinen ristiriitaisesta suhteestani lapsen saamiseen.

Että mitä tässä enää voi tehdä?

 

[vierailija]

Ehdottaisin että mietit asiaa enemmän pitkällä tähtäimellä, ei niinkään haluatko vauvan vai haluatko lapsen. Vauva-aika on ohikiitävä hujaus, joskin usein vaivalloinen ja raskas..

Mutta haluatko sitä perheellisen elämää? Leikkipuistoissa hengailua, lapsen opettamista syömään, kävelemään, pyöräilemään.. lautapelejä, iltasatuja, muovailuvahaa, vanhempainiltoja, äiti-äiti-äiti jankutusta, lomareissuja muumimaailmaan tai lintsille, hassuja keskusteluja, yllättäviä sairaspoissaoloja ja kaikkea sellaista mitä lapsi tuo mukanaan.

Haluatko sä lapsen, joka joo vauva hetken aikaa, mutta kulkee sun seurana sitten ainakin seuraavat 13 vuotta melkein koko ajan.

En mäkään vauvoista niin välitä, niiden kanssa nyt kommunikointi on jokseenkin yksipuolista, omiani toki rakastin mut silti lähinnä odotin että kun ne nyt vaan kasvais ja oppis edes jotakin.

 

[vierailija]

Hei! Voi, älä huoli. Minä ilmoitin jo pienenä tyttönä, että en ikinä halua vauvoja. Yök. Niitä huutavia, kakkaavia ja avuttomia rääpäleitä. Asia ei käynyt mielessänikään. Tapasin nykyisen mieheni suht iäkkäänä jo ja tulin viimein raskaaksi. Taistelin yli puolen välin raskautta suurien tunteiden ja ristiriitojen keskellä. Olo oli hirveä. Mietin miten muka minusta voisi tulla hyvä äiti. Ajatus tuntui mahdottomalta. Vauva syntyi. Ihana vauva sanoivat muut, mutta minä vain hoidin ne pakolliset syötöt ym.tuntematta mitään. Kunnes vauva oli 2vkoa. Yhtäkkiä eräänä päivänä rakastuin lapseeni niin että itkin onnesta koko päivän. Minusta tuli ihan vauvahöperö. Nyt minulla on kaksi ihanaa lasta ja enemmänkin olisin tehnyt, mutta ikää jo yli 40. Ilman muuta lapsen kasvatus vaatii kärsivällisyyttä ja välillä pitkää pinnaa, mutta lapset ovat parasta mitä tiedän.

 

[.....]

Ehdottaisin että mietit asiaa enemmän pitkällä tähtäimellä, ei niinkään haluatko vauvan vai haluatko lapsen. Vauva-aika on ohikiitävä hujaus, joskin usein vaivalloinen ja raskas..

Mutta haluatko sitä perheellisen elämää? Leikkipuistoissa hengailua, lapsen opettamista syömään, kävelemään, pyöräilemään.. lautapelejä, iltasatuja, muovailuvahaa, vanhempainiltoja, äiti-äiti-äiti jankutusta, lomareissuja muumimaailmaan tai lintsille, hassuja keskusteluja, yllättäviä sairaspoissaoloja ja kaikkea sellaista mitä lapsi tuo mukanaan.

Haluatko sä lapsen, joka joo vauva hetken aikaa, mutta kulkee sun seurana sitten ainakin seuraavat 13 vuotta melkein koko ajan.

En mäkään vauvoista niin välitä, niiden kanssa nyt kommunikointi on jokseenkin yksipuolista, omiani toki rakastin mut silti lähinnä odotin että kun ne nyt vaan kasvais ja oppis edes jotakin.

Hyvin neuvottu.
En minäkään ole mikään vauvaihminen. Ovathan ne hetkittäin tosi ihanan lutusia, mutta pääsääntöisesti aika tylsiä. Oman vauvan kanssa se kuitenkin on erilaista.
Ja se vauvavuosi tosiaan menee hetkessä.

Miettisin myös sitä, että opiskella voit lopunikäsi, mutta taustallasi tämä lapsi voi olla ainoa mahdollisuutesi.

 

[vierailija]

Voihan sen antaa myös adoptoitavaksi

 

[vierailija]

Ennen kuin raskaus oli selkeä, juttelimme miehen kanssa mahdollisesta adoptiosta, mutta mies sanoi, että hän haluaisi kyllä pitää lapsen. Minä en toisaalta halua myöskään erota miehestä, jos hän haluaa lapsen niin kovasti pitää. Hän on kyllä sanonut, että tukisi minua kaikissa mahdollisissa tilanteissa, mutta adoptio olisi hänelle todella kova pala.

Nimenomaan tilanteessa pelottaa myös se, että tämä lapsi saattaa olla myös ainoa mahdollisuuteni saada lapsia. Toisaalta sanoin eilen tuntevani olevani häkissä etenkin vauvan kanssa. En koe olevani miehen kanssa pallojalassa, mutta lapsi tuntuu niin sitovalta.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lapsen kanssa leikitään muovailuvahalla jne. Itse olin kyllä melko itsenäinen lapsi kouluikään tullessa ja viihdyin paljon omissa oloissani. Miehellä on aikalailla sama tausta, että molemmat olimme enemmän tai vähemmän erakkoluontoisia. Mutta ikinä ei tiedä, minkälainen sika sieltä säkistä tulee. Mitä jos se on sosiaalisin tapaus ikinä? Miten sellaista jaksaa?

 

[vierailija]

Rakkaus lapseen tulee ajan kanssa, ei siitä tarvitse olla huolissaan. Heti synnytyksen jälkeen minulla ei ollut tunteita vauvaa kohtaan, ne kehittyivät vasta vähitellen ensimmäisten päivien aikana. Jos olet kuitenkin toivonut lasta, olisi parempi antaa sen nyt tulla. Muuten voi olla, että kadut lopun ikääsi lasta, jonka et uskaltanut antaa saapua. Miehesikin voi lähteä jonkun toisen naisen perään lasta yrittämään. Uskon, että tunteesi kyllä tasoittuvat ja rakkaus lapseen löytyy. Oma lapsi on lopulta aivan eri asia kuin muiden lapset; en minäkään koskaan muiden lapsia ole ihastellut.

 

[näin minulla]

On aivan normaalia, että toivottukin raskaus aiheuttaa katumusta ja negatiivisia tunteita. Ne menevät ohi, joko raskausaikana tai joskus vasta kun lapsi on syntynyt. Toivotusta esikoisesta heräsi voimakkaat tunteet vasta kun lapsi oli 2 kk. Seuraavasta kahden viikon iässä. Kolmannesta jo laitoksella. Jokaista raskautta olen inhonnut ja katunut sen aikana...

 

[feger]

Todennäköisesti nuo tunteet tulevat katoamaan ajan kanssa. Itsellä on myös ollut erittäin ristiriitaisia tuntemuksia alkuraskauksissa, vaikka varsinkin toinen raskaus oli erittäin haluttu.

 

[vierailija]

Illasta alkoi mahdoton verenvuoto, että lieköhän tuli keskenmeno. Ei varmaan sitten tarvitse tätä lasta enää huolehtia, mutta ei se ole auttanut oikein päättämään asiaa. Olin ensin todella helpottunut, mutta on tässä tullut itkettyäkin ja mies on allapäin.

 

[vierailija]

Omaa lastaan harvemmin katuu vaikkei olisi suunniteltu. Aborttia todennäköisemmin joskus.