9v harrastaminen, siihen sitoutuminen, kehittyminen jne.

[harrastavan lapsen äiti]

Kaipaisin kommentteja niiltä, joiden perheessä harrastetaan "sitoutuneesti" jotain.

En tiedä miten minun pitäisi suhtautua tai toimia. Tilanne on tämä:

Poika, 9v, harrastaa joukkueurheilulajia, jossa on melko taitava ja voisi sanoa, että luontaisesti lahjakas. Joukkueen aloittaessa oli selvästi joukon paras sen kummemmin harjoittelematta, luontaisten avujensa ansiosta.

Sittemmin monet pojat ovat kehittyneet paljonkin "ihan harjoittelemalla", ja muita lahjakkaita poikia on liittynyt mukaan matkan varrella.

Poika pitää harrastuksesta, mutta se ei ole sellainen intohimo, että kaikki aika kuluisi sen parissa. On "fiilisharjoittelija", eli joskus voi harjoitella paljonkin ja "kovaa", toisinaan ei juuri lainkaan tai löysästi. Erityisen laiska treenaamaan yksin, kaverin kanssa tekee mielellään.

Minulla tai isällään ei ole tavoitteita lajin suhteen, mutta itse pitää itseään edelleen jos ei joukkueen parhaana, niin ainakin parhaimmistoon kuuluvana. Peliesiteykset olivat talvella erittäin hyviä, nyt viime aikoina ailahtelevia ja selvästi heikompia.

Pojalla on mahdollisesti siitepölyallergiaa (lievänä) tmv., sillä ei ole jotenkin ihan täydessä iskussa, ja sama ilmiö oli myös viime keväänä.

Silti en tiedä miten pitäisi suhtautua. Olenko kiinnittämättä asiaan mitään huomiota? Vai sanonko suoraan sen, että jos jatkat tuota menoa, tiput ykösjengistä? Kehunko kaikesta huolimatta, vai kerronko asiallisesti ne jutut, joita on tehnyt huonosti? Jätämmekö muutamat treenit väliin, että lajia tulisi ikävä?

Olen ollut sillä tavalla vaativa, että kun harrastukseen on - pojan omasta halusta - sijoitettu aikaa ja rahaa, niin se täytyy tehdä kunnolla. Toisaalta minua huolettaa, että meneekö lajista ilo?

Toisaalta koitan aina sanoa, että sama asia pätee ihan jokaisessa asiassa - esim. koulussa poika on pärjännyt todella hyvin tekemättä yhtään mitään. Koitan muistuttaa, vaikka se ehkä tässä kohtaa turhaa onkin, että sen varaan ei voi tuudittautua. Pitää oppia tekemään asioiden eteen jotain.

Olen ollut itse samantyyppinen - pärjäsin monessa asiassa hyvin näkemättä vaivaa. Minua ei kotoa mitenkään patistettu, enkä koskaan oppinut tekemään pitkäjänteisesti työtä jonkin asian eteen, kun kuitenkin aina pärjäsi hyvin. Toivoisin, että olisin oppinut jo pienenä erilaisen tyylin.

Miten opettaisin sen lapselleni, tai voiko tämänikäiselle sellaista opettaa?

 

["Vieras"]

Lapselle kannattaa valita harrastus jota tehdään perheen kanssa yhdessä.
Se tuo sitä mielihyvää joka saa lapsen jatkaan harrastusta vuodesta toiseen.

Se et vanhemmat kiljuu katsomossa ei ole yhdessä tekemistä.
9v on kuitenkin lapsi.

 

["ap"]

Lapsi käy myös isänsä kanssa toisinaan harrastamassa/treenaamassa samaa lajia. Katsomossa emme kilju, mutta tyylimme on ollut, että emme kehu, jos siihen ei ole aihetta. Sanomme esim., että neni ihan ok.

Lapsi on kokeillut myös muita lajeja, ja saanut lopettaa sellaiset, joita ei koe omakseen. Kyse ei siis ole siitä, että me työntäisimme häntä lajin pariin, eikä myöskään siitä, että haluaisimme hänen olevan hyvä/paras.

Se, että on joukkueen parhaimmistoa, on hänen oma käsityksensä. Ja tietyllä tavalla onkin, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että muut ovat ajamassa ohi. Toisaalta, ehkä juuri se olisikin pojalle sopiva herätys, että tippuisi "kakkosjengiin".

 

[vvvvv]

Jos itse kokee olevansa hyvä harrastuksessa, on silloin itsetunto kohdallaan. Mitäs sitten vaikka tippuisikin kakosjengiin? Sehän on vain harrastus. Miksi ottaa tuommoisia paineita menestymisen suhteen. Anna harrastaa niin kuin lapselle itseleen sopii. Älä ala painostamaan parempaan suoritukseen.

 

["kaffe"]

[QUOTE="ap";28519770]
Se, että on joukkueen parhaimmistoa, on hänen oma käsityksensä. Ja tietyllä tavalla onkin, mutta juuri nyt tuntuu siltä, että muut ovat ajamassa ohi. Toisaalta, ehkä juuri se olisikin pojalle sopiva herätys, että tippuisi "kakkosjengiin".[/QUOTE]

kyllähän laps sen sitten itse huomaa, kun kaverit menee ohi. sitä en tiedä, miten sitten saisi sumplittua tilanteen niin, että tsemppaisi, parantaisi ja huomaisi, että noilla kahdella oli yhteys. Kun helpostihan sitä laps (joka tahtoo olla paras eikä enää olekaan) sitten vaan sanoo, että tylsää, en mene tms. ja sehän on sitten taas se huonoin tilanne.

itse kehuisin kyllä omaani kaikesta onnistumisesta, mutta pitäisin myös semmosta hienovaraista kommentointia että " katos, janne on paljon treenannut tuota (jotain tiettyä taitoa) ja nyt se näkyy jo noin selvästi pelissä" ja " näinpä eilenkin kirsin harjoittelemassa tuota isänsä kanssa, taisi mennä oppi perille" Että selkiintyisi se, että panostaa voi ja kannattaa, sillä harjoittelulla on onnistumiseen yhteys

 

[Bitch]

Ethän itsekään ole jossain suorituksessa aina vaan tasaisen loistava, kaikille tulee niitä ailahtelevia kausia. 9v on kumminkin vielä aika pieni, hänelle tulee kausia jolloin treenien sijaan tekisi mieli jäädä kavereitten kanssa pihalle tai muuten vaan ei niin huvita.

Tietenkään ei tarvitse kehua jos suoritus ei ole normaalitasoa mutta painostus melko varmasti tuhoaa innon harrastukseen. Jos kovin mietityttää, pyytäkää valmentajaa juttelemaan pojan kanssa

 

[Ämmmm]

Ymmärrän sua ap!
Olen itse "kasin tyttö". Ja ne kasin todistukset tuli ilmaiseksi. Ja niistä kehuttiin. Vanhempani kammoksuivat kasvattamista, jossa vaaditaan kymppejä lapselta. Samoin oli harrastuksen laita. Siihen minulla oli luontainen lahjakkuus ja poikasi asenne Ja siperia kyllä opetti! Eli kaverit alkoivat mennä ohi.

Sinänsä ajattelen saaneeni mielettömät eväät elämään. Tiedän, että olen riittävän hyvä näin. Kaikki perfektionismi puuttuu. Joskus siitä on hyötyä elämässä, toisisan ei Esim. yliopiston olen suorittanut ulkomailla vain siksi, etten jaksanut nähdä sitä vaivaa että lukisin pääsykokeisiin 4kk. Ei ollut koskaan tarvinnut. Tosin yliopistossa aika äkkiä valkeni, että pitää panostaa jos haluaa pärjätä.

Sain jatkaa harrastusta ja vasta aikuisena ymmärsin mitä se vaati perheeltäni (kuskausta, taloudellista panostusta). Harrastus kuitenkin opetti pettymysten sietokykyä ja sitä että jos haluaa menestyä täytyy tehdä töitä. Kun pettymyksiä tuli niin vanhemmat lohduttivat ja sanoivat, että tämä on vain yksi pieni asia elämässä. Ehkä ainoa mitä tekisin toisin oman lapsen kohdalla on sanoa, että menestys vaatii harjoittelua.

Ja ap: se harrastus on minulle erittäin rakas edelleen nelikymppisenä! Olen ymmärtänyt mutkien kautta, että se on MINUN juttuni vaikken huippu olekaan.