6-vuotta täyttävän pelot ja äkillinen kova takertuminen. Mitä tämä voisi olla?

Aiemmin reipas ja omatoiminen pian 6-vuotta täyttävä poika ei tekisi enää mitään ilman että äiti tai isä on lähellä. Kerhoon meno, harrastukset ym. ennen miellyttävät ja kivat asiat tahtovat tyssätä siihen että tulee niin ikävä äitiä/isää.
Harrastuksissa on jopa kerran pari itkeskellyt ikäväänsä.
Ei suostu nukkumaankaan enää ilman että isä tai äiti on vierellä kunnes nukahtaa.
On ollut kotihoidossa ikänsä (pienempiäkin lapsia on perheessä), mutta käynyt kerhoissa ja harrastanut ihan reippaana näihin asti. Mitään tuollaista kovaa takertumista ja hätääntymistä aikuisten lähtiessä ei ole ollut.

Myöskään mitään isoja muutoksia ei ole ollut. Ei eroa tai sen uhkaa, kukaan ei ole kuollut, perheeseen ei ole syntymässä uusia lapsia, ei olla muutettu/muuttamassa. Ei mitään selkeää selitystä tälle, jo toista kuukautta jatkuneelle tilanteelle.

Harrastuksissa on käynyt, mutta hirvittää jo itseäkin, kun tulee saa jo jännittää että onko taas itkenyt siellä jne.. En olisi valmis kumminkaan lopettamaan kodin ulkopuolisia aktiviteetteja jo siksikään, että eskari alkaa ensi syksynä ja olisi kyllä pystyttävä olemaan siellä itkemättä perään.

AUTTAKAA. Mitä pitäisi tehdä? Onko muilla ollut tämmöistä?

Mikään rauhallinen asioiden selittäminen tai keskustelu ei ole auttanut.

t. huolestunut äiti

 

Meillä syyksi paljastui yksinkertaisesti se, että oli ampunut vahingossa kuminuolella kerhotätiä, joka oli saanut kauhean raivarin. Itse ei tohtinut kertoa, jättäytyi vain pois. Mutta tuo isoksi kasvamisen tuska kuuluu tuohon ikään. Vieroita varovasti, älä lisää pelkoa, mutta älä pidä sitä oikeanakaan, koita varovasti vahvistaa eroa vanhemmista hetkeksi. Kyllä oli monimutkaisesti selitetty...

Mutta olen nähnyt tapauksia, joissa lapsi on alkanut pelätä jotain ja vanhemmat ( yleensä äiti) ovat omalla toiminnallaan vahvistaneet vain sitä. (hyväksymällä sen)

 

Meillä 5,5-v. alkoi takertua, kun siirtyi kerhosta päiväkotiin. Sitten kun jätettiin pk pois ja takaisin kerhoon, takertuminen loppui ja valtava sisarkateus loppui. Ehkäpä joku oli kysellyt, että miksi sinut tuodaan hoitoon, vaikka äiti on kotona vauvan kanssa. Mieleen tulee, että onkohan joku kiusannut poikaa kerhossa, tai onko siellä ohjaaja vaihtunut? Kenties nähnyt painajaisia, tai muutoin tajunnut, että kaikki ei aina ole ikuista, ehkäpä ihmisten puheista, uutisista tms. Jos asia ei keskustelemalla selviä, en tekisi asiasta kovin suurta numeroa, vaan yrittäisin antaa paljon aikaa lapselle, ja hyvää mieltä koko perheelle.

 

Mullekkin tuli heti mieleen että jospas kodin ulkopuolella on tapahtunut jotain minkä takia käytös on muuttunut.. jos vaikka on pelästynyt jotain? Oletteko kyselleet?

 

Tuo on normaalia. Kuuluu ikään. Useimmat lapset reagoi kauhealla raivolla, uhmalla ja metelillä tuossa iässä joka asiaan. Jotkut lapset reagoi takertumalla ja itkeskelemällä. Mitään vakavaa tai hirveää ei ole koskaan tarvinnut sattua lapselle. Lapsi vain reagoi noin, koska se kuuluu kehitysvaiheeseen.

Sanovat 6-v uhmaksi siis. Se kestää puolesta vuodesta vuoteen. Osalla rajumpaa, osalla lievää uhmaa.

 

Ja edelleen... Tuo vaikea ikävaihe liittyy siihen, kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy. Se on jonkinlainen ensimmäinen vahva repäisy irti vanhemmista. Lapsi on vielä pieni, mutta silti jo muka iso. Hän haluais olla pieni ja haluais olla iso. Isous pelottaa, pienuus harmittaa.

Itkeskely ja takertuminen kuuluu tuohon siis. Älä ole huolissasi, tuo menee ohi. Minun lapsi uhmasi ja raivosi, kaverin lapsi itki ja roikkui. Ei suostunut yhtään mihinkään, mikä oli ihan tuttua ja tavallista. Se meni ohi ja niin meni minunkin lapsella se raivo. :hug:

 

Mä kanssa yhdistäisin tuon juuri ikään sopivaksi. Meillä on ollut samaa joko eskariin menevällä tai sitten viimeistään ekaluokan alussa. Mitään virallista nimeä en tiedä... Riippuu tosiaankin lapsesta millä tavoin lapsi reagoi kasvamiseen. Yksi meillä oli kuin "murrosikäinen pienoiskoossa", kokoajan kiukkuinen ja uhmakas. Toinen taas alkoi nähdä painajaisia ja halusi ehdottomasti jättää yöksi valot päälle, huoneen ovi piti olla auki öisin. Saattoi käydä öisin jopa tarkistamassa, että äiti ja isä löytyvät jne. Pikku hiljaa se menee ohi. Kai se on vain sitä, että kun pitäisi jo hieman "irrottautua" esim. äidistä ja kuitenkin haluaisi olla vielä se "äidin pieni". Ei meillä siis minun puolelta tullut mitään muutoksia lasta kohtaan, hän vain koki esim. eskarin aloittamisen näin. Eskariin meno oli aina mieluista, mutta onhan siinä kuitenkin iso ero entiseen. Olla ns. itsenäisenä monta tuntia päivässä, kun ennen oli aina siinä äidin lähettyvillä.

 

Tulee mieleen että olisiko joku voinut pelotella?

 

Täysin selkeä ikään liittyvä juttu. Todella yleinen ja tavallinen, ohimenevä ilmiö. Huoli pois. Hyväksy se ja jatkakaa, kuten ennenkin.

 

Täysin selkeä ikään liittyvä juttu. Todella yleinen ja tavallinen, ohimenevä ilmiö. Huoli pois. Hyväksy se ja jatkakaa, kuten ennenkin.

Taitaa todellakin olla jokin ikään liittyvä juttu. Meillä ei esikoinen ole koskaan ennen pyytänyt tulla viereen nukkumaan (meillä kotona) ja nyt tuntuu anelevan melkein joka yö viereen pääsyä.
Voi toki johtua vauvastakin...