Hei vaan taas kaikille 35 plussalaisille!
Vielä muutamia ajatuksia aloittamastani pessimismi-optimismi-keskustelusta. Olen vain itse huomannut, että jaksaakseni nämä hoidot minun on pakko psyykata itseäni ja mielikuvaharjoiteltava vähän kuin joku huippu-urheilija. (reippaasti kärjistäen sanottuna) Kyllähän lapsettomuushoitoja voi hyvinkin verrata yhtä lailla maratoniin kuin sadan metrin aitoihin. Sitkeyttä, kestävyyttä ja henkistä ponnistusvoimaa tarvitaan yllin kyllin. Mutta toisin kuin huippu-urheilijoille, meille ei tästä suorituksesta laiteta mitalia kaulaan. Minua psyykkaus, haaveilu ja mielikuvat auttavat. Unelmoin, miltä tuntuisi saada kaksi viivaa raskaustestiin, miten kertoisin miehelleni ja ajattelen millaista on olla raskaana, millainen lapsemme on, mitä kaikkea hänen kanssaan tekisin. Näillä positiivisilla mielikuvilla on voimaannuttava vaikutus minuun. Siitäkin huolimatta, että tiedän voivani jäädä myös lopullisesti lapsettomaksi.
Lapsettomuustaival on meille monille kuin sankarimatka, jossa joudumme kohtaamaan monet vaarat ja karikot, syvimmät ja satuttavimmat tunteemme. Pitää yrittää taistella itsensä perille ja samalla olla liikaa yrittämättä, koska sekään ei ole hyvä, jos hampaat irvessä jotakin väkisin haluaa. Huumorilla voisi sanoa, että ehkä tässä on kyse hieman samasta kuin zenissä ja jousella ampumisen taidosta, ei yrittämisestä pakonomaisesti, vaan siitä että tekee parhaansa ja antaa asioiden tapahtua omalla painollaan. Ehkä en olisi tätä tietä löytänyt, ellen olisi rypenyt lapsettomuuskriisin kanssa aivan pohjamudissa, silloin kun olin ensimmäistä kertaa hoidoissa. Mietin usein jopa, onko mitään syytä elää. Ennen ajattelin lapsettomuutta kuin polttomerkkinä otsassani, kohtalona joka ylleni laskettiin kuin musta viitta. En uskaltanut haaveilla, koska ajattelin pettymysten sitten sattuvan entistä enemmän. Olin täysin väärässä koittaessani sillä tavoin suojella itseäni, mutta sekin oli läpikäytävä.
On totta, että lapsettomuuden fysiologisiin syihin voi vain tiettyyn rajaan asti vaikuttaa. Sukusolut, siittiöt ja munasolut, toimivat kuten toimivat, usein väärin, mutta onhan yhdeksi lapsettomuuden syyksi ihan lääketieteellisestikin todettu myös stressi ja psyykkiset syyt. Yleensäkin ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja psyykkiset tekijät vaikuttavat kehoomme ja sen toimintaan eri tavoin myös monien sairauksien kohdalla. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että sairaudet (tai lapsettomuuden) voisi parantaa ajatuksen voimalla. Mutta uskon, että jos koko ajan suree ja miettii näitä asioita, se voi vaikuttaa onnistumiseen epäsuotuisasti. Toisilla enemmän ja toisilla vähemmän, eikä se selitä koko lapsettomuutta.
Eräs hyvä ystäväni on käynyt läpi 12 lapsettomuushoitoa, koko elämän mullistuksen ja eron. Lääkäri ei paljoa antanut toivoa lapsen saamisesta, syy oli tässä naisessa. Meni vuosia, hän kävi läpi pitkän henkisen prosessin, jota vierellä seurasin ja olimme toistemme vertaistukena. Tänään ystäväni on äiti ja lapsi on syntynyt luomusti, silloin kuin nainen oli jo luopunut mahdollisuudesta ikinä saada omaa lasta ja oli sujut asian kanssa. Tuttavapiirissäni on myös toinen, joka on käynyt tuloksettomat lapsettomuushoidot läpi. Ne lopetettuaan ja keskityttyään ihan muihin asioihin hän huomasi yllättäen olevansa raskaana - yli nelikymppisenä. Näitä tarinoita riittää ja joskus ne ärsyttävätkin, jos niillä latistetaan se kipu ja suru, joka meillä aina mukana kulkee. En minäkään siitä ole irti päässyt, mutta olen koettanut ajatella Pessimistiä hieman rasittavana matkakumppanina tällä matkalla, jolla mukana ovat onneksi myös Toivo ja Unelma.
Kun ahdistaa ja on pettynyt, ne tunteet pitää ottaa vastaan, ei tukahduttaa niitä, vaan käsitellä ne ja itkeä kun siltä tuntuu. Joskus jopa raivota ja tuntea katkeruutta ja kateutta. Meillä on siihen täysi oikeus, niin kova kohtalo tämä on. Mutta kun ne tunteet on käsitelty, on aika jälleen nousta suon pohjalta ja jatkaa matkaa toiveikkain mielin. Näin uskon.
Yksi asia, joka valaa minuun tavattomasti uskoa, on muiden onnistumistarinat. Sen vuoksi Maaria ja Vaahtokarkki te autatte myös meitä muita jatkamaan kamppailua onnistuneilla hoidoillanne! Paljon onnea ja halauksia!
Jokaisella on oma tapansa kestää ja jaksaa eteenpäin ja pessimismikin voi olla jollekin vaihtoehto, jos vaan sillä jaksaa hoitoja läpikäydä. Ainakaan ei pidä syyllistää siitä itseään, että toisinaan pessimistiset ajatukset valtaavat mielen. Niin käy varmasti välillä kaikille hoitoja läpikäyville.
Toivoa, Unelmia ja Voimaa kaikille!
:heart:
)