vieras...
Meillä on kolme lasta, joista yksi on tuollainen 3,5-vuotias, pienisuuri leikki-ikäinen; toisaalta hyvin itsenäinen mutta toisaalta taas vielä paljolti vanhemman apua, läsnäoloa ja läheisyyttä kaipaava persoona. Yksi lapsista on nuorempi ja yksi häntä vanhempi. Kotihoidossa ovat vielä toistaiseksi minun kanssani.
Kirjoittelen tänne nyt juuri tästä haastavasta tilanteesta 3,5-vuotiaan kanssa; tuntuu, että olen kokolailla neuvoton.
Koska lapset ovat kotihoidossa, pyrin järjestämään heille päivän mittaan erilaisia virikkeitä ja toimintaa. Lasten ehdoilla mennään hyvin pitkälti ja lasten toiveita kuuntelen ja huomioin ne sitten mahdollisuuksien mukaan. Virikkeillä tarkoitan ihan perustoimintaa, kuten askartelua, yhteistä ulkoilua (pihaleikit, pyörälenkki, puistoreissu), satuhetkeä, laulutuokiota... mitä nyt milloinkin. Välillä ovat mukana kotitöissä. Toki lasten "päiväohjelmaan" mahtuu myös vapaata leikkiä jossa aikuinen ei hääri mukana.
Tilanne on kuitenkin nyt mennyt (jostain syystä) siihen, että tälle 3,5-vuotiaallemme ei tunnu kelpaavan enää yhtään mikään yhteinen asia. Kun muut lapset haluavat askarrella, ehdottavat lauluhetkeä tai että luettaisiin vaikka joku kirja, tämä yksi on heti naama rutussa valittamassa että kun "En halua", "Ei huvita", "En laula", "En tule"... Ei, ei, ei.
Pakottamaan en tietenkään ala, mutta totta kai olen yrittänyt maanitella lasta eri keinoin mukaan näihin yhteisiin hetkiin. Kompromisseja ollaan koetettu tehdä mutta tämän lapsen kanssa tilanne on jotenkin päässyt luisumaan siihen, että mikäli asiat eivät mene juuri niin kuin lapsi haluaa (eivätkä tietenkään voi aina mennä yhden mielihalujen mukaan, toki joskus tehdään niinkin kuin hän haluaa) niin hän ei sitten vain osallistu mukaan yhteiseen tekemiseen ja puuhailee siinä vieressä jotain omaansa, mitä se nyt sitten onkaan.
Koko päivää ei kuitenkaan mullakaan ole mahdollisuutta käyttää yhteiseen toimintaan vaan toki hoidan sivussa myös siivoamiset, ruuanlaitot ym. kotityöt. Osassa, kuten jo mainitsinkin, on lapset mukana ikätasojensa mukaisesti. Ja kun sitten tullaan niihin asioihin, jotka minun pitäisi saada hoidettua pikaisesti alta pois, niin eiköhän tämä meidän 3,5-vuotias aloita huomionhakunsa. Juoksee jaloissa, hääräilee, ei usko tai kuuntele mitään, hakeutuu seuraan, haluaa syliin yms. Minusta tämä ainakin kertoo selkeästi huomion hakemisesta. Ei auta vaikka selittää, että imuria heilutellessaan häntä on aika vaikea ottaa syliin (toki pääsee syliin noin muuten halutessaan mutta kun ei pyynnöstäkään tule muulloin, aina pyrkimässä "väärällä" hetkellä). Ja kun noissa tietyissä tilanteissa ei lasta voi ottaa syliin tms., niin taas lapsi on sitten kasvot kurtussa vinkumassa ja kitisemässä.
Mies, lasten isä, on päivät töissä mutta vapaapäivinä tilanne on ihan sama hänen kohdallaan. Eli silloin kuin olisi mahdollisuus, yhteinen tekeminen ei tunnu kelpaavan eikä mikään ole hyvä, mutta sitten kun mahdollisuudet on rajalliset tai olemattomat niin sitten kelpaisi.
Ollaan koetettu myös kysellä, mitä tämä lapsi sitten haluaisi tehdä, mutta mitään konkreettista lapsi ei osaa sanoa. Ollaan koetettu tarjota eri asioita, mutta vastaus on aina se klassinen "ei".
Jokainen lapsi saa meiltä molemmilta vanhemmilta säännöllisesti ihan omaa aikaa. Vuoroin isän kanssa, vuoroin äidin kanssa.
Mä en tiedä, mutta alkaa pikkuhiljaa turhauttaa kun yksi on aina naama rutussa eikä mikään koskaan kelpaa tai käy. Murkkuikä tulee olemaan varmaan sitten joskus oikein ratkiriemukas, kun jo nyt tuntuu välillä että moinen mököttäminen tulee korvista ulos.
Onko muiden suunnilleen samanikäisillä vastaavia vinkeitä ja kuinka tähän nyt sitten pitäisi suhtautua ja mitä tälle voisi tehdä? Pitääkö vain odottaa ja antaa lapsen olla? Tuntuu vain jotenkin pahalta kun muut on mielissään mukana joka jutussa ja yksi murjottaa vieressä.
Kirjoittelen tänne nyt juuri tästä haastavasta tilanteesta 3,5-vuotiaan kanssa; tuntuu, että olen kokolailla neuvoton.
Koska lapset ovat kotihoidossa, pyrin järjestämään heille päivän mittaan erilaisia virikkeitä ja toimintaa. Lasten ehdoilla mennään hyvin pitkälti ja lasten toiveita kuuntelen ja huomioin ne sitten mahdollisuuksien mukaan. Virikkeillä tarkoitan ihan perustoimintaa, kuten askartelua, yhteistä ulkoilua (pihaleikit, pyörälenkki, puistoreissu), satuhetkeä, laulutuokiota... mitä nyt milloinkin. Välillä ovat mukana kotitöissä. Toki lasten "päiväohjelmaan" mahtuu myös vapaata leikkiä jossa aikuinen ei hääri mukana.
Tilanne on kuitenkin nyt mennyt (jostain syystä) siihen, että tälle 3,5-vuotiaallemme ei tunnu kelpaavan enää yhtään mikään yhteinen asia. Kun muut lapset haluavat askarrella, ehdottavat lauluhetkeä tai että luettaisiin vaikka joku kirja, tämä yksi on heti naama rutussa valittamassa että kun "En halua", "Ei huvita", "En laula", "En tule"... Ei, ei, ei.
Pakottamaan en tietenkään ala, mutta totta kai olen yrittänyt maanitella lasta eri keinoin mukaan näihin yhteisiin hetkiin. Kompromisseja ollaan koetettu tehdä mutta tämän lapsen kanssa tilanne on jotenkin päässyt luisumaan siihen, että mikäli asiat eivät mene juuri niin kuin lapsi haluaa (eivätkä tietenkään voi aina mennä yhden mielihalujen mukaan, toki joskus tehdään niinkin kuin hän haluaa) niin hän ei sitten vain osallistu mukaan yhteiseen tekemiseen ja puuhailee siinä vieressä jotain omaansa, mitä se nyt sitten onkaan.
Koko päivää ei kuitenkaan mullakaan ole mahdollisuutta käyttää yhteiseen toimintaan vaan toki hoidan sivussa myös siivoamiset, ruuanlaitot ym. kotityöt. Osassa, kuten jo mainitsinkin, on lapset mukana ikätasojensa mukaisesti. Ja kun sitten tullaan niihin asioihin, jotka minun pitäisi saada hoidettua pikaisesti alta pois, niin eiköhän tämä meidän 3,5-vuotias aloita huomionhakunsa. Juoksee jaloissa, hääräilee, ei usko tai kuuntele mitään, hakeutuu seuraan, haluaa syliin yms. Minusta tämä ainakin kertoo selkeästi huomion hakemisesta. Ei auta vaikka selittää, että imuria heilutellessaan häntä on aika vaikea ottaa syliin (toki pääsee syliin noin muuten halutessaan mutta kun ei pyynnöstäkään tule muulloin, aina pyrkimässä "väärällä" hetkellä). Ja kun noissa tietyissä tilanteissa ei lasta voi ottaa syliin tms., niin taas lapsi on sitten kasvot kurtussa vinkumassa ja kitisemässä.
Mies, lasten isä, on päivät töissä mutta vapaapäivinä tilanne on ihan sama hänen kohdallaan. Eli silloin kuin olisi mahdollisuus, yhteinen tekeminen ei tunnu kelpaavan eikä mikään ole hyvä, mutta sitten kun mahdollisuudet on rajalliset tai olemattomat niin sitten kelpaisi.
Ollaan koetettu myös kysellä, mitä tämä lapsi sitten haluaisi tehdä, mutta mitään konkreettista lapsi ei osaa sanoa. Ollaan koetettu tarjota eri asioita, mutta vastaus on aina se klassinen "ei".
Jokainen lapsi saa meiltä molemmilta vanhemmilta säännöllisesti ihan omaa aikaa. Vuoroin isän kanssa, vuoroin äidin kanssa.
Mä en tiedä, mutta alkaa pikkuhiljaa turhauttaa kun yksi on aina naama rutussa eikä mikään koskaan kelpaa tai käy. Murkkuikä tulee olemaan varmaan sitten joskus oikein ratkiriemukas, kun jo nyt tuntuu välillä että moinen mököttäminen tulee korvista ulos.
Onko muiden suunnilleen samanikäisillä vastaavia vinkeitä ja kuinka tähän nyt sitten pitäisi suhtautua ja mitä tälle voisi tehdä? Pitääkö vain odottaa ja antaa lapsen olla? Tuntuu vain jotenkin pahalta kun muut on mielissään mukana joka jutussa ja yksi murjottaa vieressä.