3,5 v ja kaikki suurta "draamaa"

[neuvoton...]

Huh, huh kun en tiedä miten suhtautuisi meidän 3,5-v lapseen.

Poika on ollut pienestä lähtien tosi itkuinen ja vaativa, ja taas tuntuu homma vaan pahenevan. On kyllä taas kolme viikkoa sitten aloittanut hoidon joten se on yksi syyllinen.

Kaikki asiat ovat "pelottavia" tai muuten vaan huutoa aiheuttavia. Esim. poika kaatui viikko sitten ulkona ja siitä lähtien esim. vaatteiden vaihto, suihkussa käynti yms. on yhtä huutoa, koska lapsi ei halua nähdä rupista kättään (eihän sitä olisi pakko katsella).

Mitkään rauhoitusyritykset ei tehoa vaan lapsi kiihdyttää itseään aina isompaan paniikkiin aivan mitättömistä asioista kuten siitä, että ruokaa tippuu päälle, sukka menee ryppyyn yms.

On todella turhauttavaa, kun lapsi vaan itkee ja raivoaa. Joka neuvolassa olen yrittänyt kysyä, että onkohan tuo käytös nyt niin normaalia. Itselle tulee todella paha mieli, kun lapsen elämä on yhtä itkua ja joka asiasta suoriudutaan itkien. Ei muilla tutuilla ole lasten kanssa tämmöistä, sen mitä olen jutellut.

Huomenna taas soitan neuvolaan, kun kaipaisin apua ja neuvoja. Mutta jos on jotain kommentteja niin ilolla otetaan vastaan.

 

[**S**]

Pyydä aika neuvolapsykologille, jossa voit edes itse käydä puhumassa huolistasi, tai sitten perheneuvolaan. He osaavat neuvoa eteenpäin. Ja nyt kun poikasi on aloittanut päiväkodin, kannattaa ehdottomasti keskustella hänestä henkilökunnan ja jopa erityislastentarhanopettajan kanssa; ei vain odottaa, tuleeko palautetta. Paljon kertoo se, onko pojan käyttäytyminen ja ongelmat saman suuntaisia pk:ssa kuin kotona.

3,5v on vaikea ikä mutta jos arki lapsen kanssa on jatkuvasti raskasta ja vaatii erityisiä ponnisteluja on ihan oikeutettua olla huolissaan. Kyse ei välttämättä ole "diagnoosiin asti" johtavasta erityisyydestä mutta siitä huolimatta vanhemmat voivat saada tukea. Rohkeasti vain pyytämään ja jopa vaatimaan neuvoja. Itse olen kokenut oloni toisten vanhempien seurassa usein hyvin yksinäiseksi ja avuttomaksi. Läheisille ei jostain syystä kehtaa jauhaa samoja huolia uudestaan ja uudestaan. On tärkeää jutella ammattilaisen kanssa jo itsensä vuoksi.

T: Nyt 5v vilkkaan ja impulsiivisen pojan äiti, joka on saanut neuvoja ja tukea

 

[kuuluu ikään]

Meillä saman ikäinen poika, joka vielä kotihoidossa (1½v pikkusisko) ja elämä kuulostaa samanlaiselta kuin teillä. Aiemmin täysin aurinkoinen ja hyväntuulinen ja reipas poika on muuttunut pelokkaaksi ja itkuiseksi noin kuukausi sitten. Meillä ei elämässä edes mitään muutoksia pitkiin aikoihin, joten siitä ei voi johtua. Itse olen pitänyt ikään kuuluvana vaiheena, joka menee ajallaan ohi. Meilläkin ruuan tai juoman putoaminen vaatteille on muuttunut suuren paniikin aiheuttajaksi ja kaikki asiat pelottaa. Varjot, äänet yms. saavat aikaan lähes hysteerisiä kohtauksia. Meillä poika tosin rauhoittuu melko nopeasti, kun katsotaan yhdessä, mikä vaatehuoneessa on tai selitetään, mistä ääni on lähtöisin. Meillä myös öisin on otuksia ikkunan takana ja susihukat tulevat pistorasioista. Melkein itseä naurattaisi, mutta kun näkee lapsen todellisen pelon ja hädän tilanteissa, niin ihan sääliksi käy. Samat asiat toki aiheuttavat seuraavalla kerralla uuden "kohtauksen". Uskoisin teilläkin olevan käynnissä ihan normaalin kehitysvaiheen, mikä liittyy mielikuvituksen lisääntymiseen ja lapsen oman "pienuuden" oivaltamiseen. Jaksamista! Helpottaa varmasti ajan kanssa.

 

[yksi ajatus]

Hei, en tiedä mitä ap tarkoittaa rauhoitusyrityksillä, mutta ainakaan ei kannata lähteä voivottelulinjalle tyyliin "Ai kamala, kyllä se käsi onkin pahan näköinen, voi raukkaa kun se pelottaa sua" jne. Pikemminkin voi kannustaa reippaasti tai puhumalla asiaa, kertomalla että rupi on siinä kasvattamassa uutta ihoa, sanoa että niin siitäkin kaatumisesta vaan selvittiin, ja eihän sitä nyt enää kannata itkeä, se sattui silloin ja nyt haava on paranemassa yms.

Ei lapselle nauraen eikä tunteita vähätellen, mutta silleen.. järkevästi, jos ymmärsitte. Tietty voi olla että toimittekin juuri näin. Eiköhän tuo ohi mene joka tapauksessa ajan kanssa, ehkä se on vähän herkempi-temperamenttisen (huh mikä sana 8) lapsen yksi normaali vaihe.

 

[ap....]

Kiitos kommenteista! Saimme ajan toimintaterapeutille ja on ainakin hyvä mennä sinne juttelemaan, voi äitikin keventää mieltään

Meillä rauhoitusyritykset on siis sitä, että lapsen mielenkiinto tai huomio yritetään ohjata muualle siitä huutoa aiheuttavasta jutusta. Eli ensi lohdutetaan (ei jäädä asiaa murehtimaan kuitenkaan) ja sitten yritetään asenteella, että mitäs nyt tehtäiskään ja katsottaisiin, että kyllä ne kolotukset siitä ohi menee. Se ei kuitenkaan toimi vaan lapsi huutaa sitä samaa asiaa esim. rupista kättään vaikka kuinka kauan, esim. suihkun ajan, pukemisen yms. No nyt rupi taitaa onneksi unohtua, mutta kaikkea uutta keksii.