2v. uhmaan suhtautuminen

[meneekö väärin?]

Moikka!

meillä on 2v. poika joka on ihana ja kiltti, mutta muutaman kerran päivässä hän saa itkupotkuraivareita.

Tilanteet liittyy yleensä rajojen asettamiseen ja kieltämiseen, "ei" sanaan. Joskus istutaan ruokapöydässä ja kielletään häntä tiputtamasta ruokaa lattialle tai ottamasta lisää ruokaa omalle lautaselleen kun se on jo täynnä ja sillä vaan leikitään. Joskus se liittyy veden/maidon valuttamiseen suusta tai pullosta/mukista, tai jotain muita ihan perusjuttuja mitä ei tietenkään sovi tehdä. Yleensä "ei" tai "älä tee.." juttuihin poika reagoi itkupotkuraivareilla.

Oma suhtautuminen niihin on melko tyyni, yleensä kannan pojan omaan huoneeseen (josta on näköetäisyys keittiöön ja olohuoneeseen, en sulje ovea tai muuta - hän on muutaman metrin päässä siskosta, veljestä, äidistä ja isästä) ja sanon, että tu sitten takas kun olet rauhottunut. Hän itkee krokotiilin kyyneliä minuutin tai pari ja sen jälkeen alan kannustamaan häntä, että tule tänne jos olet jo rauhottunut ja yleensä sen jälkeen itku loppuu ja hän tulee halailemaan.

Kysymys kuuluu - onko tälläinen "rangaistus" huonosta käytöksestä yhdistettynä "rakkauteen" huonon käytöksen loppumisesta oikea tapa hoitaa näitä itkupotkuja vai minkälaisia menetelmiä palstalaiset on käyttänyt?

 

[-ö-]

Mä en ole jäähyjä käyttänyt kuin äärimmäisissä tilanteissa, siis ihan sekopäisissä uhmaraivareissa, muutaman kerran siis. Näissä tavallisimmissa "hermomeneekuneisaamitähaluaa"-huutokohtauksissa ihan selitän miksi joku asia on kielletty, kerron ymmärtäväni harmin asiasta jne. Ruualla leikkimisessä kiellän (selittäen miksi) ensin ja jos ei auta, kannan ruoan pois. Rauhoittuu yleensä siinä vaiheessa ja syö lopulta nätisti. Toimii meillä.

 

["vieras"]

2 v lapsi opettelee vasta tunteidensa hallintaa. Hän ei siis käytöksellään välttämättä sinänsä protestoi kieltoa vastaan, se vain harmittaa häntä aivan vietävästi ja tunne vie mukanaan eikä osaa hallita sitä. Minä olin ja olen yhä isomman lapsen kanssa läsnä ja kerron, että tiedän häntä harmittavan. Tilanteesta riippuen kerron miksi asia on kielletty. Ja saa harmittaa, mutta silti ei saa tehdä ja kyllä tuo olo kohta helpottaa. Pysyn rauhallisena, silittelen, ja raivarin hieman laannuttua siirrän huomion muualle. (Ja tarvittaessa kerron, että saa harmittaa, mutta ei saa silti esim. heittää lautasta.)

Haluan, että hän ymmärtää, että harmitus on sallittua eikä siinä ole mitään väärää, mutta se myös menee ohi ja voi valita miten sen näyttää. Opetin häntä myös kertomaan sanallisesti miltä tuntuu, siksi juuri istuin vieressä ja kerroin hänelle ymmärtäväni, että häntä harmittaa. Nyt nelivuotiaana hän osaa jo usein kertoa ensimmäisenä, että häntä harmittaa joku asia, eikä aina ensimmäisenä vetää huutoraivareita tai vaikka heittää tavaraa tms.

 

["nnn"]

Meillä tuo asioiden selittäminen toimi keskimmäisen, rauhallisen pojan kanssa, joka kuuntelee edelleen mitä puhutaan.
Mutta esikoisella on edelleen valikoiva kuulo eikä uhmaiässä pahemmin puhetta kuunnellut.
Kolmas on myös aikamoinen tuittupää joka sille päälle satuttuaan alkaa kirkumaan että selitäpäs siinä.