25 v ja avioero jo takana...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "vieras"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

"vieras"

Vieras
Hävettää olla minä. Miksi aina pitää syöksyä täysillä tulta päin, ja sitten oppia kantapään kautta... Tiedän, että jopa läheiset sukulaiset puhuu minusta negatiiviseen sävyyn. Tuntuu, että olen yleinen vitsin aihe eikä kukaan ota minua tosissaan. Enpä kyllä ihmettelekään. Viimeisimpänä tempauksenani avioero. :( Koin, että parempi kuitenkin erota (lapsettomasta) liitosta nyt kuin sitten, kun niitä lapsiakin olisi. Ei vaan ollut hyvä olla. En halunnut jäädä testaamaan, muuttuisiko tilanne siitä vuosien tai vuosikymmenien myötä.

Pelottaa, että myös vanhempani häpeävät minua. Teen asioita suurieleisesti, tämä on käsitystäni "täysillä elämisestä": otetaan riskejä, kokeillaan onnea, uskotaan parempaan, jne. Aina ei mene putkeen... En pelkää epäonnistumisia tai luovuttamista. En vain haluaisi olla häpeäksi vanhemmilleni.

Olen myös saavuttanut tähän ikään mennessä paljon, ehkä juuri tämän elämää ja kokemuksia janoavan luonteeni myötä. Toisaalta tiedän siis tehneeni vanhempani ylpeäksi useamman kerran, ja tietysti myös itse olen tyytyväinen saavutuksiini. Kuitenkin rauhallisemmalla ja maltillisemmalla menolla pärjäisi varmaan paremmin eikä herättäisi paheksuntaa ympärillään, mutta tarvitseeko kaikkien olla samanlaisia? En tiedä, olenko ihan ok, kun nähtävästi tarvitsen hyvin voimakkaita tunteita ja tuntemuksia jotta tuntisin eläväni.
 
Luulen, että tarvisit jonkun kohtuukokoisen vaikeuden elämääsi, niin tietäisit eläväsi. En tarkoita, että toivoisin sinulle tapahtuvan jotain pahaa, mutta ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.
 
[QUOTE="vieras";28190812]Luulen, että tarvisit jonkun kohtuukokoisen vaikeuden elämääsi, niin tietäisit eläväsi. En tarkoita, että toivoisin sinulle tapahtuvan jotain pahaa, mutta ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.[/QUOTE]

Ymmärrän kyllä, mutta olen kokenut paljon pahaakin elämässäni, mm. läheisen ja tärkeän ihmisen kuolema, petetyksi tuleminen ja pelko parisuhteessa, vanhempieni avioero, muutto vieraalle paikkakunnalle -> tietynlainen yksinäisyys ja sulkeutuminen, liikenneonnettomuuteen joutuminen, yms. En tiedä, riittävätkö "kohtuukokoiseksi vaikeudeksi", mutta paljon surua ja vaikeuttakin elämääni mahtuu.
 
kyllä todellakin parempi erota lapsettomasta liitosta kuin lapsellisesta...aikuiset on kuitenkin aikuisia, ja kantavat vastuun valinnoistaan. lapsille jää vain mahdollisuus sopeutua aikuisten touhuihin. Elä, mene ja tee asioita joita haluat, mutta varoituksen sanana, älä raskaudu ainakaan vielä. lapsen/lasten hankintaa ei kannata tehdä fiilispohjalta..yhtäkkiä, sillä heidän mukana tulee vastuu ja silloin ei enää niin voikkaan mennä ja touhuta oman fiiliksensä mukaan.
 
[QUOTE="vieras";28190798]Hävettää olla minä. Miksi aina pitää syöksyä täysillä tulta päin, ja sitten oppia kantapään kautta... Tiedän, että jopa läheiset sukulaiset puhuu minusta negatiiviseen sävyyn. Tuntuu, että olen yleinen vitsin aihe eikä kukaan ota minua tosissaan. Enpä kyllä ihmettelekään. Viimeisimpänä tempauksenani avioero. :( Koin, että parempi kuitenkin erota (lapsettomasta) liitosta nyt kuin sitten, kun niitä lapsiakin olisi. Ei vaan ollut hyvä olla. En halunnut jäädä testaamaan, muuttuisiko tilanne siitä vuosien tai vuosikymmenien myötä.

Pelottaa, että myös vanhempani häpeävät minua. Teen asioita suurieleisesti, tämä on käsitystäni "täysillä elämisestä": otetaan riskejä, kokeillaan onnea, uskotaan parempaan, jne. Aina ei mene putkeen... En pelkää epäonnistumisia tai luovuttamista. En vain haluaisi olla häpeäksi vanhemmilleni.

Olen myös saavuttanut tähän ikään mennessä paljon, ehkä juuri tämän elämää ja kokemuksia janoavan luonteeni myötä. Toisaalta tiedän siis tehneeni vanhempani ylpeäksi useamman kerran, ja tietysti myös itse olen tyytyväinen saavutuksiini. Kuitenkin rauhallisemmalla ja maltillisemmalla menolla pärjäisi varmaan paremmin eikä herättäisi paheksuntaa ympärillään, mutta tarvitseeko kaikkien olla samanlaisia? En tiedä, olenko ihan ok, kun nähtävästi tarvitsen hyvin voimakkaita tunteita ja tuntemuksia jotta tuntisin eläväni.[/QUOTE]


tuo sun viimeinen lause, ehkä kannattais harkita terapiaa. ihan hyvä päätös että et tehnyt lapsia,mutta älä tee niitä jatkossakaan,katsos kun elämä ei voi olla yhtä teetteria,elämään kuuluu myös tylsyys, arki, tavalliset tunteet. ja se arki tulee joka parisuhteessa.. siinä vaiheessa ollaan rakastamisen vaiheessa. sä vissiin päätät suhteesi rakastumisvaiheen jälkeen etkä ikinä pääse siihen aitoon yhteyteen toisen ihmisen kanssa joka saavutetaan vasta rakastamisen vaiheessa.

Olen käynyt psykoterapiassa läpi omaa avioeroani(vasten tahtoani) ja terapeutti sanoi että jossain vaiheessa suhdetta tulee se hetki jolloin suhde muuttuu,ei huonommalle tasolle vaan realistisemmalla tasolle.. tämä on se vaihe parisuhteesta jossa useimmiten ero tapahtuu.

että onnee vaan aistimushakuisen elämäntyylisi kanssa,mutta älä riko sillä muita! eli pysy sinkkuna
 
kyllä todellakin parempi erota lapsettomasta liitosta kuin lapsellisesta...aikuiset on kuitenkin aikuisia, ja kantavat vastuun valinnoistaan. lapsille jää vain mahdollisuus sopeutua aikuisten touhuihin. Elä, mene ja tee asioita joita haluat, mutta varoituksen sanana, älä raskaudu ainakaan vielä. lapsen/lasten hankintaa ei kannata tehdä fiilispohjalta..yhtäkkiä, sillä heidän mukana tulee vastuu ja silloin ei enää niin voikkaan mennä ja touhuta oman fiiliksensä mukaan.

Jep, tämän verran onneksi olen tajunnutkin, siis olla raskautumatta. Välillä on ollut ihan älytön vauvakuume, mutta sellaisissa tilanteissa minulta on löytynyt sen verran järkeä, että en ole hankkiutunut raskaaksi. Tunnen, että en ole valmis äidiksi vielä. En halua sotkea pieniä, viattomia ihmispoloja mukaan elämäni sotkuihin.
 
tuo sun viimeinen lause, ehkä kannattais harkita terapiaa. ihan hyvä päätös että et tehnyt lapsia,mutta älä tee niitä jatkossakaan,katsos kun elämä ei voi olla yhtä teetteria,elämään kuuluu myös tylsyys, arki, tavalliset tunteet. ja se arki tulee joka parisuhteessa.. siinä vaiheessa ollaan rakastamisen vaiheessa. sä vissiin päätät suhteesi rakastumisvaiheen jälkeen etkä ikinä pääse siihen aitoon yhteyteen toisen ihmisen kanssa joka saavutetaan vasta rakastamisen vaiheessa.

Olen käynyt psykoterapiassa läpi omaa avioeroani(vasten tahtoani) ja terapeutti sanoi että jossain vaiheessa suhdetta tulee se hetki jolloin suhde muuttuu,ei huonommalle tasolle vaan realistisemmalla tasolle.. tämä on se vaihe parisuhteesta jossa useimmiten ero tapahtuu.

että onnee vaan aistimushakuisen elämäntyylisi kanssa,mutta älä riko sillä muita! eli pysy sinkkuna

En ehkä noin kirjaimellisesti tarkoittanut sanojani, vaan nautin suunnattomasti myös siitä "tylsästä" ja tavallisesta arjesta. Oma veikkaukseni on, että en vain ole löytänyt sellaista miestä, jonka kanssa pystyisin jakamaan elämäni ja arkeni täysillä. Toisekseen, jokainen on itse vastuussa onnestaan, eli minun täytyy oppia nauttimaa elämästä yksiksenikin.
 
[QUOTE="vieras";28190956]Tunnut ap käyttävän aika paljon ylisanoja, kirjoituksestasi saa sen vaikutelman, että liioittelet. Liioitteletko asioita?[/QUOTE]

Mitä tarkoitat asioilla? Tai "ylisanoilla"?

Elän hyvin pitkälti tunteella, koen vahvasti ja olen melko mustavalkoinen ihminen. Siinä mielessä ei olisi ihmeellistä, että kirjoituksestani olisi havaittavissa mainitsemiasi "ylisanoja". Mutta mitä liioitteluun tulee.. Miten elämäänsä tai sen tapahtumia voisi liioitella? :O
 
Sitä se ikä teettää. Odottele rauhassa 10 vuotta ja jos edelleen toimit yhtä impulsiivisesti ja vailla järkeä, niin mene juttelemaan jollekin ammattiauttajalle.
 
[QUOTE="vieras";28191355]Sitä se ikä teettää. Odottele rauhassa 10 vuotta ja jos edelleen toimit yhtä impulsiivisesti ja vailla järkeä, niin mene juttelemaan jollekin ammattiauttajalle.[/QUOTE]

Onko mielestäsi ihan ok toimia näin tässä iässä? Mikäli kyllä, ihanan huojentava mielipide!
 
[QUOTE="vieras";28191409]Onko mielestäsi ihan ok toimia näin tässä iässä? Mikäli kyllä, ihanan huojentava mielipide![/QUOTE]

En ole tuo jolta kysyit, mutta vastaan silti. Olen sua vuoden nuorempi, ja kuulostaa mun mielestä aika hurjalta että tossa iässä on jo koettuna avioliitto eroineen, ja yleensäkin tuo millaisen kuvan sain sun elämästä. Sain siis sellaisen kuvan, että teet asioita harkitsematta ja seurauksia miettimättä.

Mutta olen silti sitä mieltä, että parempi tuon ikäisenä olla vaikka eronnut kuin pysyä huonossa avioliitossa ja tuhlata nuoruus siihen pelkästään velvollisuudentunteesta :)
 
[QUOTE="vieras";28191667]En ole tuo jolta kysyit, mutta vastaan silti. Olen sua vuoden nuorempi, ja kuulostaa mun mielestä aika hurjalta että tossa iässä on jo koettuna avioliitto eroineen, ja yleensäkin tuo millaisen kuvan sain sun elämästä. Sain siis sellaisen kuvan, että teet asioita harkitsematta ja seurauksia miettimättä.

Mutta olen silti sitä mieltä, että parempi tuon ikäisenä olla vaikka eronnut kuin pysyä huonossa avioliitossa ja tuhlata nuoruus siihen pelkästään velvollisuudentunteesta :)[/QUOTE]

Niin totta, omastakin (samanlaisesta) mielipiteestä kertoo otsikossakin oleva "JO"... Eli omastakin mielestä oma tilanne tuntuu aika ikävältä: kuitenkin 25-vuotias ei vielä mikään ikäloppu ole ja silti on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Toisaalta lohduttaudun sillä, että elämää on vielä edessä päinkin ja josko ne virheet olisi nyt tullut sitten tehtyä.

En ole juurikaan muita isoja päätöksiä elämässäni tehnyt kuin naimisiin meneminen. Tai no, toinen aika iso päätös oli erota pettäjä-miehestä useamman vuoden yhdessäolon jälkeen (ennen avioliittoani siis). Sitä päätöstä vatvoin muutaman vuoden, ja kyllä harmittaa nyt, etten eronnut paaaljon aiemmin.

Kirjoituksestani saa näköjään aika ailahtelevaisen ja vastuuntunnottoman kuvan, mutta ihan niinkään asiat eivät ole. Jotkut päätöksistäni ovat vain olleet äärimmäisen huonoja, liian nopeasti tehtyjä tai vastaavaa, minkä vuoksi olen joutunut tekemään uusia, noloja, päätöksiä. Noloa on siis mun mielestä erota avioliitosta.:( Mutta kuten sanottu, mieluummin nyt kuin sitten, kun tosissaan tulisi lasten aika..
 
[QUOTE="vieras";28191756]
Kirjoituksestani saa näköjään aika ailahtelevaisen ja vastuuntunnottoman kuvan, mutta ihan niinkään asiat eivät ole. Jotkut päätöksistäni ovat vain olleet äärimmäisen huonoja, liian nopeasti tehtyjä tai vastaavaa, minkä vuoksi olen joutunut tekemään uusia, noloja, päätöksiä. Noloa on siis mun mielestä erota avioliitosta.:( Mutta kuten sanottu, mieluummin nyt kuin sitten, kun tosissaan tulisi lasten aika..[/QUOTE]

Jos yhtään lohduttaa, niin tekee ne vanhemmatkin huonoja päätöksiä. Esim. naimisiinhan mennään ja lapset hankitaan nykyään keskimäärin aika vanhana, ja silti eroperheitä on ihan valtavasti, joten eipä se ikä näytä noissa asioissa kamalasti auttavan ;)

Ja en tiedä, olisiko se ero sitten kuitenkaan vähemmän noloa esim. 40-vuotiaana. Jos joku kuittailee, että oliko vähän tyhmää mennä noin nuorena naimisiin kun kaikkihan tietää ettei se kestä, niin kai siihen on kai sitten ihan sopivaa vastata, että onko ihminen sitten vähän vajaa jos kestää 20 vuotta tajuta että onkin mennyt väärän tyypin kanssa naimisiin ;) Kun noita vanhemmalla iällä eronneita ei ainakaan ääneen tunnuta kritisoivan niin kovasti.
 
En tiedä lohduttaako tää yhtään, itse 22v ja avioero läpikäyty päälle vuosi sit. Itse ajattelen niin, että joo oli hätiköity päätös mennä naimisii mut miks jäädä odottelemaan toisen muuttumista kun ei me voida toisia muuttaa. Oon vaan ylpeä päätöksestäni lähteä vaikka tottakai ajatus tän ikäisenä tommosesta on vähä latistava.

Nyt tiedän ensinnäkin mitä haluan ja osaan nostaa kytkintä kun on aika lähteä sekö harkita avioliittoon astumista toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Mitä tulee suvun suhtautumiseen - alkuun järkyttyivät ja olo oli samanlainen kuin sulla mutta nyt vuoden jälkeen kaikki on normaalisti :)
 
[QUOTE="Milja";28192465]En tiedä lohduttaako tää yhtään, itse 22v ja avioero läpikäyty päälle vuosi sit. Itse ajattelen niin, että joo oli hätiköity päätös mennä naimisii mut miks jäädä odottelemaan toisen muuttumista kun ei me voida toisia muuttaa. Oon vaan ylpeä päätöksestäni lähteä vaikka tottakai ajatus tän ikäisenä tommosesta on vähä latistava.

Nyt tiedän ensinnäkin mitä haluan ja osaan nostaa kytkintä kun on aika lähteä sekö harkita avioliittoon astumista toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Mitä tulee suvun suhtautumiseen - alkuun järkyttyivät ja olo oli samanlainen kuin sulla mutta nyt vuoden jälkeen kaikki on normaalisti :)[/QUOTE]

Kuinka kauan olitte yhdessä ennen häitä? Ja kuinka kauan olitte naimisissa?
 
Kuulostaa minulta tuossa iässä. Suoritin elämää - ja samalla toisessa päässä minua paloi elämän halua. Menin naimisiinkin "koska halusin tehdä niin kuin pitää tehdä"- tiedättekö, hanki ammatti, hanki työ, hanki parisuhde, mene naimisiin, osta talo. Tahdoin tehdä vanhempani ylpeiksi jne. Unohdin tehdä itseni onnelliseksi.

Avioliitto kesti vuoden. Onneksi ei lapsia tullut - sen verran tajusin. Nyt kun tuosta on yli kymmenen vuotta näen asiat selvemmin.Tylysti sanottuna olin vielä ihan kesken kasvuinen. Halusin seikkailla, mennä ja tulla. Matkustella - viettää riippumatonta elämää. Olematta tilivelvollinen kenellekään. Ja sitä sitten teinkin.

Nyt olen 36. Naimisissa ja kahden lapsen äiti. Onnellisesti naimisissa. Todella onnellisesti. Koska ainoa tapa saavuttaa onni on tehdä itsensä onnelliseksi- Ei mennä kirjoittamattomien elämän sääntöjen perässä ajatuksella että tuottaa toisille onnea. Nyt kun olen kasvanut, käynnyt läpi kivikot ja karikot - ja myös huimat elämäkokemukset joita maailman turuilta kertyi on ollut ihana vaan käpertyä rakkaan ihmisen kainaloon. En haikaile enää mihinkään - tässä on hyvä. Arki maistuu ihan parhaalta.

Ja mikä parasta - tiedän että minä en tule koskaan katkeroitumaan elämälle. Koska elän sitä nyt omalla tavallani, niin kuin sen oikeasti haluan elää. Liian moni jää "kiipereriin" siihen miten tulisi mukamas elää. Tyydytään toiseksi parhaaseen reitiin jossa toki on myös huippukohtansa. Sitten vuosikymmenien jälkeen tiuskitaan ja äyskitään että mitä jäi tekemättä, surkutellaan ja löydetään syyllisiä milloin mistäkin. Usein aviopuolisosta valitettavasti tai sitten kuitataan että kun ei ollut mahdollisuutta. Katin kontit, mahdollisuuksia on kun vaan haluaa - jokainen on yksin vastuussa omasta onnestaan. Se vaan vaatii itsensä tuntemista ja ennen kaikkea ROHKEUTTA tehdä toisin.

Kaikki meistä ei ole sitoutumiseen haluavia ihmisiä. Miksi pitäisi olla? Minä olen ja niin tein kun viimein löysin sen täydellisen mieheni minulle. Silti edelleen olen sitä mieltä että yksin on parempi kuin muodon vuoksi suhteessa. Koska silloin et vaan ole onnellinen...
 
[QUOTE="Milja";28193364]Melkein neljä vuotta ennen häitä ja päälle vuosi naimisissa... Kyllästyin olemaan äiti/piika ja katsomaan työtöntä peliriippuvaista miestä...[/QUOTE]

Ja tämä tuli yllätyksenä?
 
Hei ap, täällä myös aikanaan 25v eronnut nainen, jäin kolmen lapseni yksinhuoltajaksi ikäisenäsi. Voin lohduttaa, että on sen jälkeen ihan kivojakin juttuja tapahtunut elämässä, nykyään olen parisuhteessa, vaikka lasten kanssa kerettiin keskenään asumaan 8 vuotta.Eron jälkeen ainakin minulle oli vaikeinta ihan arjen pyöritys yksin, pienin oli alta 2 vuotias. Töiden ja lasten hoitokuvioiden kanssa oli vaikeata, onneksi äitini eli lasten mummo oli suureksi avuksi. Nykyään elämäni on ihan kunnossa, lapsia edelleenkin vaan nämä kolme, mukava mies ja lisääntyvässä määrin jo omaa aikaa, ovathan lapset jo suht isoja. Tsemppiä ap, älä ota negatiivista asennetta.
 

Yhteistyössä