2 v. tyttö torjuu äitinsä -isä vaan kelpaa

[valkopippuri]

Hei!
Otsikosta varmaan monelle tulee mieleen että "mahtava juttu, nauti nyt kun saat", mutta tilanne alkaa olla aika mahdoton. Äiti ei saa nenää pyyhkiä edes, kamala raivari jos isä ei ehdi auttamaan pukemisessa yms. Pahinta on öisin -tyttö herää vielä usein aamuyöllä ja haluaa viereen. Jos minä menen huoneeseen hän saa ihan hirveän raivarin, työntää kaksin käsin mua pois ja itkee hysteerisenä. Toissa yönä koitettiin niin, että isä nukkui toisessa huoneessa ja minä hoidin yöt -tulos 45 minuuttia huutoa vieressäni ja omassa sängyssään kunnes hermo petti isällä ja tuli hätiin, typy nukahti isän syliin kymmenessä sekunnissa. Multa tuli itku vuorostaan, tuntui niin pahalta kun ei kelpaa lohduttajaksi!

Mieheni on mahtava isä, ja luulen olevani ihan hyvä äiti itsekin. Tämä alkoi kuukausi sitten kun työpäiväni piteni niin, että aamusta isä vie tytön tarhaan ja minä haen. Kun olemme kaksin, kaikki menee suht hyvin, vaikka uhmaa on kovasti. Mutta jos olemme kaikki kolme kotona niin tilanne on hankala. Tyttö on ollut tarhassa puoli vuotta ja viihtyy siellä hyvin.

Onko muilla moista? Oidipaalivaihe pitäisi tulla kai vasta kolmen-neljän vuoden iässä, jos Freudin teorioihin uskoisi. Tyttö on kyllä hyvin kehittynyt ja kiva likka ja puhuu jo ihan solkenaan.

Voisiko se vaikuttaa, että olin n. kuukausi sitten toistuvasti kovin kipeä, ts. ihan kanttuvei influenssan ja mahataudin takia, jollloin jaksoin hoitaa vaan ihan pakolliset, isä taas on ollut ihan terve. Toinen mitä olen miettinyt on että koska meillä on aika viileä vaihe parisuhteessa (mies on hiljainen, ei osoita hellyyttä mulle yms..), olen ollut vähän allapäin varsinkin kun olemme kaikki kotona, jos se vaikuttaa tyttöön. Ikäänkuin että isä on hänen silmissään vahva ja vakaa ja minä heikko..? Mies on kyllä koittanut parantaa oloani ja koittaa osoittaa tunteitaan enemmän, on vaan lamassa kuulemma unen puutteen takia.

Kiitos jos joku jaksoi lukea ja kommentoida!

 

[tiinaliisa]

Meillä oli samanlainen vaihe mutta päinvastoin, eli äiti kelpasi ja isä ei (varmaan aika yleistä). Mieheni on todella hyvä, suorastaan loistava isä, joten siitä ei varmastikaan ollut kyse. Mutta ilmeisesti noita vaiheita lapsilla tulee, ja usein kai se "hyljitty" on isä lähinnä siksi, kun ehtii viettää vähemmän aikaa lapsen kanssa (ja lapsi ehkä protestoi sitä vastaan??) Teillä kun molemmat olette töissä eli ehditte varmaan viettää suunnilleen samn verran aikaa lapsen kanssa, sattumoisin tilanne on kääntynyt noin päin. Yhdeltä kaverilta just kuulin, että heillä oli myös isä ihan ykkönen ja äiti ei "kelvannut" mihinkään (heillä myös lapsi oli päiväkodissa). Mutta me ainakin ollaan vaan yritetty ratkaista asia niin, että pyritään silti hoitamaan tilanteet vuorotellen, vaikka tulisi huutoa (poikkeuksena yöt, koska kukaan ei jaksa silloin yritää mitään, vaan mennään siitä mistä aita on matalin). Isä yrittää tehdä lapsen kanssa kaikkea kivaa kahdestaan ja ottaa mukaan lasta kiinnostaviin juttuihin (pyörän korjaus tms.) ja muistaa aina kehua kuinka hänestä on niin mukavaa esim. lukea lapselle iltasatu (vaikka lapsi samaan aikaa kiukuttelisi äitiä lukemaan). Näillä konsteilla on tuo ongelma saatu aika paljon vähenemään. Tärkeintä on, ettei hyljitty ota itseensä tai ala epäillä omaa hyvyyttään äitinä/isänä vaan ottaa tämänkin jutun ihan vaan kehitykseen (uhmaikään?) kuuluvana vaiheena.

 

[mie vaan xx]

Normaalia käytöstä lapselta ja tuon ilmiö tulee toistuu enemmän tai vähemmän koko lapsuuden ja vielä murrosiässäkin kun lapsi on irtautumassa vanhemmistaan niin vuorotellen nuori hylkii toista vanhempaansa ja lähentyy toista. Kohta asia saattaa olla just päinvastoin, äiti kelpaa mutta ei isä.

Asiasta ei tarvitse siis olla lainkaan huolissaan mutta tytön käytöstä ei myöskään kannata vahvistaa antamalla hänen määrätä kuka häntä hoitaa sillä tyttöhän oppii, että huutamalla saa tahtonsa läpi.

 

[Yhymm]

Meillä on kolmevuotias poika, joka noin 1,5-vuotiaana otti isänsä idolikseen ja "hylkäsi" minut. Kelpasin silloin, kun mieheni ei ollut paikalla, mutta muuten isä oli kaikki kaikessa. Tokihan se vähän kirpaisi, mutta yritin olla näyttämättä sitä lapselle, koska tiesin, että tällaisia vaiheita tulee. Pyrin mahdollisimman neutraalisti hoitamaan häntä ja antamaan hänelle kahdenkeskistä huomiota. Vaihetta kesti meillä pitkään, melkein vuoden. Sitten tuli äidin vuoro . Nyt se menee suunnilleen niin, että äiti on viikon ihan pop ja seuraavalla viikolla taas isä on maailman paras.

Se siis vaihtelee ja sinunkin vuorosi varmasti tulee vielä! Edellä kommentoineet ovat antaneet hyviä vastauksia. Älä turhaan syyttele itseäsi, tuskin se sairastelustasi johtuu.

 

[niinpä niin']

näitä vaiheitahan riittää ja niihin pitää vaan yrittää suhtautua aikusmaisesti. Tämä menee ehkä jo vähän asian vierestä mutta mua kanssa kirpaisi kovasti kun eräänä iltaa oli vähän haasteita saada kolme vuotias tyttö nukkumaan. Ja yhdessä vaiheessa neiti laukoi että 'en halua että oot mun äiti'. samoin joskus kun uhma päällä niin selitän monesti että on ihan ok olla pahalla tuulella ja että äiti rakastaa sua kuitenkin kauheesti. niin vastaus saattaa olla että 'et rakasta' tai että ´'minä en rakasta sua'

 

[sfhdfh]

Meillä parivuotiaan kanssa välillä tahkoamista siitä, kuka muka saa hoitaa: nukuttaa, vaihtaa vaippaa, pestä ym. Ei olla annettu pienen päättää, vaan on sanottu, että aikuiset päättävät ja nyt pyllynpesulle isän kanssa just. Yleensä toimii. Mutta ei meillä kyllä ihan noin vahvaa torjuntaa ole ollutkaan kuin ap:llä.

 

[valkopippuri]

Kiitos kommenteista. Joku kausi tämä varmaan just on ja ohi menee. Ei meillä tosiaan juosta tytön käskyjen mukaan, vaikka raivo onkin kova jos hän ei saa tahtoaan läpi. Yöt on vähän eri juttu, kun täytyisi saada kaikkien nukkua jonkin verran että päivän jaksaa. Eilen oli isä illan poissa ja minä hoidin nukkumaanmenot, kaikki meni ok vaikka isiä kyseltiinkin useasti. Aamukuudelta sitten kuului tytön huoneesta vieno "äitiii!" Sydäntä lämmitti Että kyllä tämä varmaan tästä! Oli kuitenkin kiva kuulla että en ihan yksin ole tämän probleeman kanssa.

Kuulemma muten mummille puhuu äitistä kovasti silloin kun hän hoitaa tyttöä. Isistä ei mitään. SItten kun minä tulen paikalle voi olla että tytteli on mulle vihainen ja läpsii ja sanoo "mene pois äiti!" (Lyömisestä joutuu tietty jäähylle) Mutta varmaan on parivuotias itsekin hämmentynyt tunteistaan ja tahtomisistaan kun niitä nyt alkaa olla. Mummi (mun äiti) sanoikin että kellekkäs sitä tyttö kiukuttelisi paitsi läheisimmälle. Niin se varmaan on.

 

[szgd]

SItten kun minä tulen paikalle voi olla että tytteli on mulle vihainen ja läpsii ja sanoo "mene pois äiti!" (Lyömisestä joutuu tietty jäähylle) Mutta varmaan on parivuotias itsekin hämmentynyt tunteistaan ja tahtomisistaan kun niitä nyt alkaa olla. Mummi (mun äiti) sanoikin että kellekkäs sitä tyttö kiukuttelisi paitsi läheisimmälle. Niin se varmaan on.

Tämähän on hyvin tyypillinen pienen lapsen reaktio. Lapsi purkaa pettymystään ja pahaa oloaan ja ikäväänsä sinuun sitten kun tulet paikalle. Lapsella on paha mieli, eikä hän osaa sitä vielä sanallisesti kertoa, vaan se purkautuu toimintana.

 

[jampukka]

Tämä käytös voi johtua siitä, että äidin kanssa tehdään rutiineja ja isän kanssa kivaa. Äitiä näkee enemmän, isä on harvinaisempaa herkkua. Uhmaikäisenä lapsi käyttää valtaansa, jos huomaa, että voi valita, kenen kanssa milloinkin tehdään asioita. Lapsi voi myös protestoida, jos äiti vie aina tarhaan (= ikävä kokemus) ja isä hakee (= kiva asia), jolloin lapsi yhdistää äidin ja isän ihan epäloogisesti vääriin asioihin.

Kyseessä on ohimenevä asia eikä välttämättä hän edes tajua teidän vanhempien keskinäisiä välejä tms.

 

[-]

Luin jostain, että sen takia lapset kiukuttelevat vanhemmilleen enemmän, koska haluavat purkaa pahaa oloaan johonkin tuttuun ja turvalliseen aikuiseen. Lapsi luottaa vanhempiinsa niin paljon, että uskaltavat sen vuoksi kiukutella...

 

[rtsdk]

Meidän 1,5v lapsi suosii tällä hetkellä isää. Vauvaiässä ja etenkin imetyksen aikaan minä taas äitinä olin pojalle se tärkeämpi, luonnollisesti. Hoidan poikaa kotona päivät, joten hän saa kyllikseen minun seuraani, ja päivisin kahden kesken meillä menee kaikki ihan hienosti, mitä nyt pientä esiuhmaa on jo ilmassa. Sitten kun isä tulee kotiin, minä jään totaalisesti kakkoseksi. Isän kanssa touhuaminen on harvinaisempaa herkkua ja isä osaa ne parhaat leikit, hyppyytykset, ilmalennot sun muut. Onneksi kelpaan sentään vielä syöttämään, vaihtamaan vaippaa jne., mutta vain isän syli kelpaa. Isä saa kaikki halaukset ja pusut, minua katsellaan sieltä isin sylistä hieman uhmakkaalla ilmeellä koko ajan. Emme ole lähteneet siihen, että poika saisi päättää, kuka syöttää, nukuttaa tms. Pidemmän päälle se varmasti pahentaisi tilannetta.

 

[mama9]

Meillä poika 2,5 v suosii myös isää ihan kaikessa. Esim. kaupassa alkaa kiljumaan jos minä yritän työntää kärryjä (joissa poika istuu), vaatteita en saa pukea kuin vain pakottamalla ja pesulle suostuu vain isänsä kanssa. Tosi rasittavaahan se on, mutta yritän ajatella että tämä on vain joku vaihe. Kahdenkesken meillä menee oikein hyvin eikä pojulla ole mitään hätää. Heti kun isä tulee kotiin, alkaa marinat.

 

[valkopippuri]

muutama kommentti vastauksiin, ihan hyviä pointteja olivat.

Meillä on melkein niin päin että tyttö tekee ikävämmät asiat isän kanssa, mm. isä vie tarhaan, ja minä haen..(tosin aina on ilosena sinne mennyt, eli ei se nyt kamalan traumaattista ole . Hän varmaan myös tuntee ihan konkreettisesti olonsa vakaammaksi isänsä sylissä, isä kun on iso ja isokätinen ja minä vähän laiskempi nostelemaan selkäni takia enkä kovin "iso" syli.

Kyllä me kuunnellaan hänenkin toiveita siitä mitä illalla tehdään ja kenen kanssa kun ollaan useimmiten molemmat kotona ja tehdään kaikki kotityöt yhdessä..samahan se on kumpi lukee iltasatua ja kumpi tyhjentää astianpesukonetta, meille vanhemmille siis. Muutenkin aIka rennosti otetaan kasvatus siis ilman kovin jyrkkiä periaatteita. Hän on yksi perheenjäsen ja oppii pikkuhiljaa perheen tavoille.