Kaksi vanhaa,vanhaa varista
nuokkuu hiljaa pellon aidalla.
Ruskea on rinta kaisliston,
taivas harmaa..Sataa.Syksy on.
”Kurkikin jo lähti”,veljelleen
toinen virkkaa niinkuin itsekseen
Pitkä hiljaisuus. Jo toinenkin
”niin maar;lähti”, sanoo takaisin.
Sitten vanhukset taas vaikenee.
Järven pintaan sade soittelee.
Sukii siivenselkää toisen pää.
Toinen joskus silmää siristää.
Höyhenihin niskat kyyristyy.
Sataa, hiljaista on. Hämärtyy.
Yli pellon mustan kynnöksen
tuntuu riihen tuoksu, etäinen.
Kaksi märkää, vanhaa varista
nuokkuu aatoksissaan aidalla.
”Täytyy tästä....”toinen havahtuu,
lentoon verkkaisesti valmistuu.
”Käyhän taaskin tarinoimassa.
Oli oikein hauska tavata”
Tämä Pohjanpään ”Syksy”runo olkoon johdantona tämänkertaiseen jorinaani.
Minulle tuo runo on aina, niin pitkältä kuin vain voin muistaa, ollut yksi parhaita. Opin sen ulkoa jo ennenkuin opin lukemaan ja lukemaankin opin jo ennen kouluunmenoa, joten ensimmäiset kuvat tuosta runosta liittyvät johonkin 2-6 vuoden ikään.
Vaikka olimmekin ( ja kai vieläkin olemme) oppimattomia ja sivistymättömiä maanviljelijöitä, meidän perheessä on muutaman sukupolven ajan ollut eräs omituinen piirre: kirja on aina kiinnostanut. En tiedä miten siihen aikaan yleensä oli, mutta meillä kaikki vähäinen vapaa-aika kului lukien. Samantekevää, mitä luettiin, mutta painettua sanaa piti olla. Edes radion tulo 60-luvun alussa ei järkyttänyt kirjan asemaa, ja telkkaria ei tässä huushollissa ole vieläkään.
Enimmäkseen käytettiin kirjastoa, mutta omiakin kirjoja sentään oli joitain. Omat kirjat olivat etupäässä vanhenpieni koulukirjoja; muistan veljeni opetelleen lukemaan teoksesta, jonka nimi oli ”Kotieläin terveenä ja sairaana” Taisipa olla isän maanviljelyskoulussa lukema kirja, muistaakseni.
Oli toki meillä sitten jotakin viihteellisenpääkin lukemista, sen joukossa muuan kannettomaksi ja alku-ja loppulehdettömäksi luettu runokirja, jonka nimeä ei kukaan tiennyt. Tiesimme vain sen sisältävän Pohjanpään runoja.
Näiltä varhaisimmilta vuosiltani on mieleeni jäänyt kuvia, kuinka isä, joskus pimeinä syksy- ja talvi-iltoina luki tuota kirjaa meille. Tunnelma on jäänyt mieleen, ei oikeastaan muuta. Silloisesta näkövinkkelistä katsoen suuri, hämärä, vain yhden ”kuuskymppisen” valaisema huone, isä istumassa keinutuolissa kirja polvillaan, me ringissä ympärillä, kuka mitenkin mutta jokainen kuitenkin hiirenhiljaa ja tarkkaavaisesti kuunnellen. Huoneen lämpö ja läpitunkematon pimeys ikkunoiden takana, ”säijärin” verkkainen raksutus seinällä, siinäpä ainekset rauhallisen myöhäisillan rauhaan.
Isä oli kyllästymiseen asti pedanttinen ihminen, niinpä luetuinpia runoja olivatkin ”Harakanpesä”, ”Yhteisvoimin”, ”Susien puoluekokous”, ”Käräjillä” ja muut sentapaiset. Minä muistan lähinnä ahdistuneeni moisesta saarnaamisesta. Senverran tuosta jäi mieleen ilmeisesti kaikille, että kirjaa meidän lasten kesken sanottiin vallan ”Harakanpesäkirjaksi”
Ilmeisesti tuo ”Syksy” oli liian herkkä ja ”turhanaikainen” jämerälle hämäläismiehelle, koskapa sitä ei koskaan luettu muutakuin pyynnöstä.
Minulla oli pikkupoikana yhtä ilmiömäinen muisti,mitä minulla nykyään on kyky unohtaa asioita. Niinpä opinkin tuon runon muutaman kerran kuultuani ulkoa. Muistan edelleen elävästi, miten aina tuota runoa kuullessani tuli tunne kuin lämmin pehmeä huopa olisi kääritty ympärilleni.
Joskus seitsemänkymmenluvun puolivälissä poikkesin paikallisen kirjakaupan Kirjakellariin ja tietysti sinne vanhemman kirjallisuuden osastolle. Sieltä löytyi Pohjanpään kirja. Selailin sen alkupäätä ja entuudestaan tuttuja runoja löytyi heti. Vilkaisin vasta nyt kantta ja totesin ”Harakanpesäkirjan” olevan viralliselta nimeltään Valitut runot. Kun sitten aikanaan lampsin kassalle oli kainalooni tarttunut Leinon Laulun lahja, Akseli Gallen-Kallelan kuvittama Kalevala ja Pohjanpään Valitut.
Joskus, paljon myöhemmin jouduin erään tuttavani kanssa pikku kinaan kyseisestä runosta. Hän väitti, että sen ankeanpaa tunnelmaa ei maailmasta löydykään, minkä tuo runo välittää.
Siihen mennessä olin kuitenkin jo ehtinyt, oppikoulun suomentunnilla, pitämään esitelmän Pohjanpäästä ja hänen ”maalaisrunoistaan”, joten suurena viisaana en voinut jättää asiaa silleen. Väittely meni lopulta niin tiukaksi, että hain kirjan ja runon sieltä ja lykkäsin sen hänen nokkansa alle ja käskin lukea säe kerrallaan. Sitä mukaa, kun hän luki, selitin hänelle, mitä minä mistäkin säkeestä sain irti.
Päästyämme loppuun hän oli jonkun aikaa vaiti, kunnes totesi, että eiväthän kaikki ole tuollaisia....maalaisia. Tuo viimeinen sana lausuttiin niin leveän virnistyksen kera, ettei siitä mitenkään voinut loukkaantua.
Miksi kerroin tämän teille...en oikein tiedä...ehkä kerroin sen lähinnä itselleni...ehkä tarvitsen jonkin lämpimän muiston kaukaa...tuekseni tämän päivän varalle.......
Niin, tänään on kuudestoista syyskuuta...tänä päivänä kolmekymmentä vuotta sitten …kaksikuukautinen tyttäremme Anni siirtyi ajasta ikuisuuteen...kätkytkuolema, sanoivat lääkärit...
Hän jätti jälkeensä surun...masennuksen...kaipauksen...mutta niiden kautta ja läpi kuljettuani olen nähnyt monenmoista...ei pelkästään pahaa, vaan täysin uuden elämänkin. Olen oppinut etten omista totuutta, mutta myös hyväksymään sen.
Tällaiset tunnelmat tänä syyskuisena iltana,toisella kertaa taas toisenlaiset.
R.I.P. Anni
youtu.be