Luulen, että AA:n näkemykset juontavat todennäköisyyksiin ja siihen, mitä riskejä kannattaa ottaa. Voisin vaikkapa sanoa omasta puolestani, että joskus kauan sitten poltin ja minun oli vaikea päästä eroon riippuvuudestani. Sen jälkeen en ole koskenut mihinkään tupakan tapaiseenkaan, koska en halua ottaa riskiä siitä, että se lähtee käsistä. Luulen, että AA:ssa on vähän sama ajatus. Vaikka joistakin alkoholisteista voisi tulla kohtuukäyttäjiä, kannattaako riskiä tosiaan ottaa? Siitä kun ei ole mitään haittaa, vaikkei enää ikinä joisi pisaraakaan alkoholia.Kyllä alkoholismista on mahdollista parantua siinä missä muistakin sairauksista. Edelleen myös vallitsee vanhakantainen ajatus myös siitä, ettei alkoholistille ole muuta vaihtoehtoa kuin täysi raittius. Tämä juontaa juurensa siitä, että päihdetyön pioneerina toimiva AA-säätiö on alkujuuriltaan kristillinen. Nykylääketiede ei näe asiaa noin mustavalkoisesti. Noin 10–15% miehistä kärsii jossain elämänsä vaiheessa alkoholiriippuvuudesta. Sairaus on yleinen, mutta hoidettavissa ja alkoholin aivoihin aiheuttamat muutokset ovat korjaantuvia. Pakonomaisen humalahakuisen juomisen saa yleensä katkaistua 3-6kk täysraittiudella. Puhutaan remissiovaiheesta. Toki riski sairastua uudestaan on suurempi, eikä kaikille kohtuukäyttö onnistu koskaan. Mutta mikään mahdottomuus sekään ei siis ole, toisin kuin vanhanaikainen AA:n päihdemalli antaa ymmärtää.
Alkoholismi on ennen kaikkea mielen sairaus, minkä takia sen tehokas hoitokin muistuttaa lähinnä terapiaa. Mutta parannettavissa se on siinä missä masennuskin.
Toinen ongelma on se, että jokainen päihdeongelmainen on aina sitä mieltä, että tämä nyt on pikku juttu, jos minä vähän tästä. Ja kyllä tämä nyt pysyy hanskassa... suurimmalla osalla ei pysy.
Päihteettömyys tuntuu joskus olevan isompi ongelma ympäristölle kuin itse päihteettömälle.