Perinteisesti rokotteissa on käytetty epäaktiivisia ja taudinaiheuttamiskyvyttömiä viruksen (tai bakteerin) osia. Potentiaalinen ongelma, ja uhka, Astra Zenacan korona rokotteen osalta liittyy siihen että kyseinen rokote siis ei sisälläkään vaarattomia viruksen paloja, vaan sellaista koodaavan pintaproteiinin geenin, eli pätkän viruksen DNA:ta. Tuo pintaproteiini on itsessään vaaraton, mutta rokotteen tekemä geeninsiirto vaikuttaa pystyvän vauroittamaan solun omaa perimää, ja vakavasti sotkemaan sen toimintaa.
Historiaa: Geeniterapian ensimmäinen ”onnistunut” hoitokokeilu 2000-luvun alussa: 17 vakavaa immuunipuutossairautta (SCID) sairastavaa lasta hoidettiin geeninsiirrolla viruskuljetinta käyttäen. Hoidon seurauksena hoidetuista 17 lapsesta 3:lle kehittyi leukemia. Kyseisellä geeninsiirtomenetelmällä siirretty geeni oli liittynyt osaksi hoidon saajan perimää, eli DNA ketjua, ja aikaansaanut syövälle altistavien geenien aktivoitumisen. Kyseisen tapahtuman riski mahdollisesti silloin jollain tasolla ymmärrettiiin, mutta sen tapahtumistodennäköisyttä pidettiiin mitättömän pienenä. Muistan silloin kuulleeni arvion että todennäköisyys olisi luokkaa 1/400 000 000. No, se että käytännössä havaittiiin sen tapahtuneenkin 3/17 eli 18%:lle hoidon saaneista kuvastaa 72 000 000 -kertaista virhearviota. Tai toisin ilmaistuna, käytännössä 0-tason kykyä tehdä riskinarviota hoidon turvallisuudesta.